Vielä hetken heinäkuu

Meillä on ollut kaikinpuolin hieman erilainen kesä aiempiin verrattuna. Olen tehnyt uutterasti töitä lomatta, jonka vuoksi jokakesäinen mökkireissu antaa vielä odotuttaa itseään. Treenit ovat painottuneet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain viikottaisiin ohjattuihin koulutuksiin, vaikkakin reissuja merelle ja järville on kertynyt monelle päivälle. Ei suinkaan olla annettu töiden estää nauttimasta kesästä, sillä pyöräkin sai vihdoin kylkeensä springerin, jonka avulla pyöräilyretket Murun kanssa ovat sujuneet huomattavasti mukavammin. Olinkin unohtanut, kuinka kätevä vekotin se onkaan nyt kun ollaan pyöräilty vain hihnan kanssa sen jälkeen, kun edellinen pyörä varastettiin - ja vanha springeri sen mukana.

Olen ollut äärettömän laiska siirtämään kesän kuvia nettigalleriaan. Minulla on kamala tapa vain tyhjentää muistikortti kiireessä ja unohtaa kuvat sekalaisiin kansioihinsa odottamaan päivää, jolloin kävisin ne läpi. Harvemmille kuville se päivä koskaan koittaa. Yritin napata itseäni niskasta kiinni ja siistiä ainakin pari kansiota, mutta varsin vaivalloisin tuloksin. Saatankin tehdä tässä jonkinlaisen kesäkuville pyhitetyn postauksen saadakseni kaikki kuvat käsiteltyä..





Vaikka kesän aikana onkin sattunut ja tapahtunut, ja äksöniä on riittänyt jokaiselle vapaapäivälle ja -illalle, mainittakoon varmasti päällimmäisinä tämän kesän muistoihin lukeutuvat päivät Uutelassa merenrannalla, kesätreenit Ojangossa, uimaretket Pilvi- ja Taasjärvellä sekä Murun läpimurtojuttu meidän ikuisuusprojektissa, uimaan opettelussa. Kertokoon video enemmän kuin tuhat sanaa siitäkin, kuinka äärettömän onnelliseksi tämänkinkaltaiset onnistumiset voivatkaan saada pienen omistajan. Murun omintakeinen meno on nimittäin vihdoin saanut tassut irtautumaan pohjasta! Ne, jotka ovat blogia pidempään seuranneet, tietävät, että tätähän ollaan siis opeteltu ahkerasti lähes koko Murun pieni ikä niin koirauimaloissa uimaopettajan luotsaamina, kuin kesäisin luonnonvesissä.





Agilityrintamalla on ollut poikkeuksellisen hiljaista näin kesäkaudeksi. Kalenteriin olen muutamat agikisat merkannut, ja tarkoitus olisi käydä pyörähtämässä muutamassa kuunteluoppilaina. Treenit ovat sujuneet mallikkaasti ja uskon edistystä tapahtuneen monella saralla: kepeille hakeutuminen (ja minun osaltani niille ohjaaminen) alkaa vihdoinkin pitkäjänteisen treenaamisen seurauksena toimia ja me ollaan saatu vauhtia lisää. Perjantain treeneihin kaasuteltiin talla pohjassa ja perillä odotti treeniryhmäläisten hymyt ja pieni yllätys - olivat hankkineet minulle yhteistuumin kesäkuussa 40€:n arvoisen lahjakortin Peten koiratarvikkeeseen ylioppilaaksi valmistumiseni kunniaksi ja saivat nyt lahjan annettua. Silloin todella osasin arvostaa sitä, kuinka hieno ryhmä meillä onkaan ja kuinka etuoikeutettuja tässä ollaan, kun ollaan päästy harrastamaan tätä lajia niinkin mainiossa poppoossa. Treenien päätteeksi velloi päässä lisäksi kiitollinen tunne siitä, kuinka hieno koira minulla onkaan. Paras ystävä ja parempi puoliskoni. Ja muuta lässynlässyn-rataa, jota en juurikaan osaa harjoittaa muualla kuin päässäni. Kuitenkin, mitä tarkoitan: Superpiski. Ja vieläpä minun Superpiskini.


Tälläisiin onnistuneisiin otoksiin tapaan tokaista, että Muruhan näyttää ihan oikealta koiralta. Kuvassa oikea pikku-bc..

Murun 6-vuotissyntymäpäivä koittaa pian, ja ajatuksissa pyörii ensimmäistä kertaa muitakin, kuin onnentunteita merkkipäivää kohtaan. Kuusi vuotta. Aika pelottava ajatus, oikeastaan. Kuusi vuotta. Mitä kaikkea me ollaankaan koettu! Muru on kasvattanut minua ihan valtavasti. Ja mitä kaikkea me vielä tullaankaan kokemaan - toivottavasti paljon ja vielä pitkään.

Hyvää päivää, hyvä päivä

Ajattelin, etten selostaisi jokaisesta kerrasta, kun käydään Murun kanssa poikkeamassa kisoissa kuunteluoppilaina. Tänään en kuitenkaan malta jättää jakamatta olotilaa, joka on pitänyt suupielet tiukasti kaaressa - ja vieläpä kerrankin oikeaan suuntaan.


Pallo hallussa, Muru.

Olin lupautunut henkiseksi tueksi seuraamaan purinalle Riitan ja Fiiliksen ensimmäisiä kisastartteja, kun aloin pyöritellä ajatusta Murun ottamisesta mukaan. Alunperin ajattelin, että tapahtuma on liian suuri ja siellä pyörähtäminen siedättämismielessä voisi tuoda ennemminkin takapakkia, kuin edistystä ongelmaan. Itseasiassa ajatus sai yököhtävän olon muljahtamaan vielä kisapaikalle saapuessani ja etsiessäni pientä kolosta autolle ja huomatessani todella, millaisen mittakaavan kisoista oli kyse. Harkitsin tosissani lähteväni ajamaan takaisin kotiin, mutta paluu kehä I:lle hermostuttavan ajokokemuksen jäljiltä houkutti vielä vähemmän, joten päätin purra hammasta ja katsoa, minkälaiseen liemeen sitä taas oli sotkeuduttu.

Asteltiin aika reippaasti kisapaikalle, jossa väenpaljous hämmästytti sekä itseäni, että mitä ilmeisimmin vieressäni tepastelevaa kippurahäntää, joka selvästi tiesi jälleen päivän agendan - tänne sitä on taas tultu kiusattavaksi. Saapahan lihapullaa. Kisat oli jaettu ulkokentälle sekä halliin. Pyörähdettiin katsomassa puitteet ulkona ja pikkuhiljaa kohti hallia. Ilman sen suurempia lihapullamääriä toin Murun kuitenkin halliin jo sisälle, josta sitten löydettiin Riitta ja Fiilis. Hallissa oli aikamoinen tunku, ja kisameteli luonnollisesti aivan erilaisissa mittasuhteissa, kuin ulkopuolella. Selostamosta kantautuva ääni voimistui hallissa, ja itse hermostuin ajatellessani, että tämä oli Murulle jo liikaa. Saisin päivän päätteeksi kantaa sydänhalvauksesta kärsineen koiran kotiin, jossa se ei ikinä toipuisi kokemastaan, vaan läähättäisi täristen lopun ikäänsä. Bongattiin kuitenkin katselutasanne, jonne kiipesin Muru kainalossa, ja josta löydettiin rauhallisempi paikka. Kisat alkoivat aika pian, ja jäätiin Murun kanssa kahden ylätasanteelle. Muru tärisi jalkojeni ja seinän välissä, muutamaan otteeseen sinkoillen hihnassaan päättömästi. Kyllä sitä pelotti. Itseänikin. Kadutti, että olin taas osannut olla niin tyhmä tuodessani Murun sellaiseen paikkaan. Yritin peitellä hermostustani (mikä varmaan oli aika ilmiselvää sekä Murun, että muidenkin silmissä), mutta päätin, että tässä sitä nyt ollaan kuuntelemassa ja katsotaan kuinka käy. Lihapullat aseenani huokaisin syvään, kun ensimmäinen pillinvihellys raikui hallissa pahaenteisesti.

Muru läähätti ja tärisi, ja odotin, koska se menisi taas tolkuttomaksi. Arvatkaa mitä - ei mennyt. Oli se kauhuissaan, tietysti, mutta otti tarjoamani lihapullat hädästä huolimatta ja muutaman satunnaisen alkusinnahduksen jälkeen se asettui aloilleen istumaan. Tyrkkäsin lihapullaa aina, kun keinun pamahdus, pillinvihellys tai muu pelottava ääni kaikui hallissa. Sain jopa videoitua Riitan ja Fiiliksen radan. Tottahan Muru oli aivan kauhusta jäykkänä, mutta ehdottomasti paremmassa mielentilassa, kuin aikaisemmissa kisoissa vielä. Radan jälkeen Fiiliksen paluu tasanteelle ja sen ilmeisen rento meininki taisi helpottaa vähän Muruakin.

Se siis niistä pienistä siedätyksen asteista. Hallissa meni kuitenkin ihan hyvin, yllättävän hyvin. Ei, nyt voin kyllä sanoa, että erinomaisen hyvin. Otin koiran kainaloon ja siirryttiin pienen kävelyn päätteeksi ulkokentän varrelle seuraamaan siellä meneillä ollutta rataa. Muru oli jo huomattavasti rauhallisempi, eikä juurikaan välittänyt pillinvihellyksestä tai muustakaan häiriöstä aloillemme istuttuamme. Pystytin kevythäkin ja siinä me oltiin sitten lopun ajan. Ja Muruhan rentoutui ihan silminnähden, ei tärinää, ei läähätystä. Ei mitään merkkejä siitä kauhusta, joka vielä edellisissä kisoissa oli havaittavissa. Ainoastaan kävely kentän reunamilla sai Murun hieman varpailleen ja hihnan kiristymään, mutta pelko oli pois. Se oli ehdottomasti pois. Nähtiin tuttuja, ja Murukin näytti aivan kuuluvan täysjärkisten koirien joukkoon. Turistiin joukolla ja Muru istui tyynenä muiden lomassa. Jossain vaiheessa laitoin sen kevythäkkiin, kun ajattelin harjoittavani valokuvausharrastustani, kun kapine oli paikalle raahattu. Kuvien saldo oli kuitenkin mieletön kahdeksan. Koko kuvaaminen tuntui ihan toissijaiselta, sillä olin niin tyytyväinen, että taisin haluta todistaa jokaisen pienen hetken siitä ihmeestä, joka siellä kevythäkissä sitten makoili aivan rentona, kuin vanha tekijä.

Oli hyvä päivä. Vihdoin. Oli hauskaa tavata tuttuja ja tuntemattomia, jotka hämmästyksekseni kysyivät, kuinka Murun pillitreeni oli sujunut. Niin hassua. Pidän itseäni blogin ainoana lukijana, mutta näkyyhän teitä olevan jo aikamoinen tusina.

Olen varma, että olen hymyillyt koko yön unissanikin. Aamulla torkutin herätyskelloa huomaamattani tunnin verran. Muistan vain nähneeni unta, jossa palkkasin Murua tyytyväisenä lihapullalla aina pillinvihellyksen - herätyskellon torkutusäänen - kuultuani. Ei niin hyvä aamu.

Mutta hyvä päivä.

Herkkää, röökimuija

Oodi kaikkien aikojen otsikolle..





Olen aina ollut hieman epävarma niistä pelisäännöistä, jotka koskevat toisten koirien kuvien julkaisemista oman koiran blogissa. Toisten blogeissa tykkään katsella esimerkiksi kisoissa otettuja kuvia ja jäädä selailemaan niitä, mutta oman kirjoituksen lomaan tuntuu vaikealta lisätä kuvia, joissa Muru ei haamuile taka-alalla tai istu muiden koirien vieressä. Ehkä mietin asioita liikaa. Tarkoituksenani oli kirjoittaa perusteellinen treenipostaus kuvien ja videon kera, ja nakkasin perjantaina auton takapenkille kameran kaikkine objektiiveineen ja jalustoineen. Yhtään kuvaa en Murusta saanut, mutta tusinan toisten koirista kyllä. Joten olkoon siis ihan perusteltua, että kuvitan tämänkin pätkän kuvilla, joissa Muru ei oikeastaan esiinny.. Hups. Meno radalla puolestaan osoitti kanssatreenaajan sanoin röökimuijan paluun. Muru ansaitsi lempinimensä jo talvella tempperamenttisuudestaan radalla ja nyt se tunnetaan meidän treeniryhmässä ihan yleisesti röökimuijana. Murulla oli pitkästä aikaa tulta ja tappuraa treeneissä.

Ja jotta pääsen oikein kunnolla pyyhkimään edellisen postauksen vuodatuksen pienoisella turhuudella, voisin latoa hieman lisää kuvia. Hankin polkuhinnalla käytetyn 50/1.8-objektiivin Lontoon reissua varten, ja vasta nyt otin sen kokeiluun yhdelle iltalenkkiselle. Kuvaaminen on vähän jäänyt, ja huomaan objektiivihankintojen listanikin jääneen hieman taka-alalle. Polkaistiin Murun kanssa iltapyöräilyt kartanolle pysähdellen milloin minnekin tauolle. Matkanvarrella on pieni hernepelto, josta kahmin salaa kameralaukkuun muutaman herneen. Istuttiin sitten hiekkatien reunalle nautiskelemaan eväistä - Murukin arvosti, popsi menemään suoraan herneenpalosta kuin vanhakin tekijä seuratessaan ensin omaa esimerkkiäni. (Note to self: videoi tämä sirkustemppu.)



Murun omistautuminen poseeraamiselle on kerrassaan herkkää.



Nyt me ampaistaan iltauinnille järvelle harvinaislaatuisen vapaaillan - ja tämän erittäin asiapitoisen blogipostauksen - kunniaksi. Röökimuija ja sen nöyrä palvelija kuittaavat!

Suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

Menetän lähes poikkeuksetta aina lukijan tai pari tämänkaltaisilla postauksilla, mutta uhmaan nyt lukijakunnan mielenkiintoa omistamalla jälleen yhden vuodatuksen viimeaikoina niin sydäntä lähellä olleeseen asiaan. Arvaatteko?

Minusta nimittäin tuntuu, että koko meidän treenaaminen on nyt kuluneena keväänä ja kesänä ollut pelkkää pillittämistä sanan kaikissa merkityksissä. Blogikaan ei ole säästynyt aiheelta. Ja sekin on jo itsehillinnän näyte: oikeasti en juuri muusta puhukaan tai muuta ajattelekaan, mitä agilityyn tai koko harrastamiseen tulee. Perjantain treeneissä huomasin olevani suuna päänä aiheen kimpussa ja sain osakseni myötämielisiä katseita sekä empatiaa kanssatreenaajilta. Vaikkakin myös ihan hyviä neuvoja. Yksi oli uusi, eikä ollut juolahtanut mieleenikään. Nimittäin se, että kävisin kuulemassa analyysin ongelmaan ongelmakoirakouluttajalta. Hymähdin ajatukselle puolivahingossa ääneen, alitajuntaisesti hyläten ajatuksen samantien: ongelmakoirakouluttajallahan käyvät ongelmakoirat.



Ehdotus pisti kuitenkin raksuttamaan. Teoriatasolla. Ei kai Murua nyt tarvitse ongelmakoirakouluttajalle viedä? Toisaalta tuoretta, ehkä asiantuntevampaa näkökantaa voisi tarjota asiaan perehtynyt ja kouluttautunut ulkopuolinen henkilö. Ehkä sellainen näkisi jotain, mitä minä en itse huomaa. Teenkö itse jotain, joka edesauttaa laukaisemaan Murun pelon kisatilanteessa niinkin olemattomaan asiaan, kuin pillin vihellykseen? Mikä ylipäänsä on saanut aikaan ongelman, jota ei aikaisemmin tutuiksi tulleissa kisatilanteissa ole ilmennyt?

Käytiin torstai-iltana Ojangossa kolmosluokkalaisten agikisoissa kuuntelemassa kisameteliä ja saamassa tuntumaa koko tilanteeseen nyt, kun kotona on onnistuneesti saatu koiraa siedätettyä ääneen ja pikkuhiljaa saatu tuotua sitä myös treenikentälle. Luonnollisesti koulutusliivin taskut pullollaan herkkuja. Parkkeerasin auton perimmälle paikalle ja kuljettiin rauhallisesti kentän ympäri kuunnellen ääniä sivummalta lähestyen hiljalleen kenttää ja sen kisaratoja. Ei ongelmaa. Ei korvanhöräystäkään kaukaa kantautuviin tuttuihin säveliin. Hyvä, ajattelin, tarttuen härkää sarvista ja vieden Murun tutulle treenikentälle.
Todellisuushan iski pientä koiraa päin näköä sen oivaltaessa, että nythän piti pelätä. Täällähän on hirveästi koiria, selostamosta kantautuu kauhea meteli ja radan keskellä tuomari viheltelee pilliin ihan pienen koiran kiusaksi. Eihän me nyt olla treeneihin menossa.
Muru keräsi itselleen kierroksia ja tiesin, että illasta tulisi pitkä, sillä en lähtisi paikalta hysteerisessä tilassa olevan koiran kanssa palkiten sen pelkoa. Pakkohan sen olisi jossain vaiheessa rauhoittua - viimeistään kilpailun loputtua. Kuljettiin rauhallisesti kenttää ympäri ja istahdettiin hieman kauemmaksi radalta. En osoittanut Muruun juurikaan huomiota, ainoastaan palkitessani jalkojen juuressa häntää epäluuloisesti matalalla pitävää Murua aina pillin vihellyksen kuuluessa. Sehän meni oikeastaan ihan hyvin. Sen suurempia paniikin merkkejä ei ollut vielä ilmoilla epäluuloisen ilmeen ja hännän lisäksi, joten istuttiin sivummalle asetetulla palkintokorokkeella koko ensimmäisen radan ja kaikkien sen suorittavien koirakkojen ajan.

Kun rata loppui ja uuden rakentaminen alkoi, siirryin Murun kanssa lähemmäksi uutta rataa. Muru kulki hihna aavistuksen jännittyneenä edelläni häntä hieman reippaampana selän päällä. Selostamosta kantautui ilmoitus uuden radan alkamisesta ja Muru pelästyi silminnähden ääntä. Se istui nyt visusti jalkojeni takana ja annoin sen olla rauhassa kiinnittämättä juurikaan huomiota ja keskittyen pitämään itseni mahdollisimman rentona. Radalta kuului ensimmäinen tuttu vihellys merkiksi ensimmäiselle parivaljakolle. Palkkasin Murun jälleen, jota Muru osasikin jo odottaa. Se nappasi ahnaasti lihapullan muutaman ensimmäisen vihellyksen ajan, kunnes kierrokset alkoivat olla liikaa: aina äänen kuultuaan, se singahti hihna tiukkana auton suuntaan. Tätä toistui muutaman kerran ja tiesin jättäväni palkkaamatta rauhatonta Murua. Sen sijaan odotin sen itse rauhoittuvan vihellysten välillä ja palkkasin siitä toivotusta mielentilasta, josta näin häivähdyksen aina silloin tällöin. Muru rauhoittui kuin rauhoittuikin aivan aavistuksen, joskin se vieläkin tärisi kauttaaltaan ja läähätti suupielet jännittyneinä, aivan kuin uutenavuotena sängyn alla rakettien paukkeessa. Tilanne oli aivan sama, kuin mitä se oli niissä Hyvinkään kisoissa, joista koko kauhu lähti. Koira oli aivan toimintakyvytön, eikä sen kanssa voinut kuvitellakaan lähtevänsä radalle ilman, että se sinkoutuisi irti päästyään kauas radasta, kuten kisoja seuranneissa epiksissä.



Iltakisoja oli kuitenkin vielä kahden radan verran jäljellä. Toisen radan loputtua Muru alkoi palautua siihen tilaan, jossa se oli saavuttuamme kentälle: tärinä ja läähätys oli loppunut, mutta koira oli selvästi epäluuloinen. Meteli oli taas hetkeksi loppunut ja se oli silminnähden rentouneempi. Lähdin sen kanssa pienelle kävelylle, jonka aikana se palautui jälleen omaksi itsekseen. Pelko ei jäänyt päälle, vaan se toteutti jo omia juttujaan lähes normaalisti. Palasin hyvissä ajoin ennen uuden radan alkamista ja istuin tutulle paikalle Murun loikahtaessa penkille viereeni istumaan. Uusi rata alkoi, eikä Muru mahtanut itselleen mitään tärinän vallatessa koko olemuksen. Se ei kuitenkaan enää sinkahdellut, vaan pysyi penkissä. Tuntui, kuin sekin olisi tiennyt, että agenda oli nyt istua ja kuunnella. Ja syödä lihapullaa. Muru otti tehtävän tosissaan, ja vaikka se siirtyikin kauemmaksi radasta istumaan, oli se jo huomattavasti paremmassa mielentilassa, kuin aikaisemman radan aikana. Olin vieläkin kuitenkin varma, että jos sitä yrittäisikään viedä lähemmäksi rataa, sinkoileminen suupielet vaahdossa alkaisi välittömästi. Istuttiin siis siinä loppukisojen ajan. Tuntui, ettei koko kotona tehdyillä pillitreeneillä ollut ollut mitään merkitystä. Vaikka varmaankin oli, nyt kun jälkikäteen ajattelen.

Kävelin hieman kisapaikan tuntumassa Murun kanssa siirtyäkseni hieman syrjemmäksi istumaan. Siellä Muru osoitti ensimmäiset rentoutumisen merkit loikatessaan penkin sijaan syliini kääriytyen mukavaan asentoon korvat kuitenkin tarkkaavaisesti pitäen vartiota. Kai sekin oli jo tyystin väsähtänyt pelkäämiseen. Kisat loppuivat ja nousin penkiltä ottaakseni koiramäärästä ja metelin loppumisesta hyödyn ja kävelläkseni Murun kanssa ympäri treenikenttää osoittaen, ettei siellä oikeastaan ollutkaan mitään pelättävää. Murun mielestä kaikki oli kuitenkin yhä hieman pelottavaa, ja häntä suojasi selustaa tarkasti jalkojen välissä. Hihna oli kuitenkin löysällä, kun se käveli rinnallani ympäri kisapaikkaa. Kun valtaosa koirista ja ihmisistä oli kaikonnut, kävelin Murun kanssa treenikentän toiseen päätyyn saadakseni loppuun sen hyvän mielentilan, jossa se oli ehtinyt jo olla. Hyppäytin sen kahden riman yli ja yllätyksekseni se teki työtä käskettyä. Uskalsin irroittaa hihnan ja pyytää sen putkeen. Ei ongelmaa. Otettiin myös muutamat kepit, joissa vauhti oli hyvä ja suupielet olivat nyt jännittyneisyyden sijasta hymyssä. Paljon kehua ja kivaa tekemistä, nyt Muru oli siinä mielentilassa, jossa saatoin sen kanssa kisapaikalta hyvillä mielin lähteä. Olin saavuttanut tavoitteeni - jos en enemmänkin - onnistuessani saamaan Murun jättämään kentän niin hyvissä mielin.
Käveltiin suorilta tein autolle ja viskasin narupallon muutaman kerran Murun haettavaksi. Se kantoi lelun autoon ja uupuneena kiertyi etupenkillä kerälle.

Pitkä päivä pienelle koiralle. Ei me vielä kisavalmiita olla, ei missään tapauksessa. Näin kuitenkin pienen toivon häivähdyksen, vaikkakin olin ehkä onnistuneiden pillitreenien myötä odottanut enemmän. Meidän kisakalenteri täyttyy, muttei aivan siinä mielessä, kuin olin vielä alkuvuodesta suunnitellut. Meidän kisakalenteri täyttyy kisoista, joihin suunnataan katsomaan ja kuuntelemaan, toivottavasti ottamaan lisää hyviä kokemuksia kisatilanteista ja -metelistä.

Muru ei ehkä ole ihan ongelmaton koira hölmöjen pelkojensa kanssa ja sen rähistessä epäilyttäville vastaantulijoille, joihin ei ainoastaan lukeudu tummiin pukeutuneet miehet, vaan myös harmittomat vanhukset ja lapset. Annan kuitenkin ongelmakoirakouluttaja-ajatukselle vielä aikaa, sillä vaikkei Murusta saisikaan yleisellä mittapuulla kelvollista koirakansalaista, en oikeastaan ehkä halua ammattilaisen leimaavan Murua ongelmakoiraksi millään osa-alueella tai mittapuulla.
Torstain hieman erilainen treeni osoitti, että jossain kyllä lymyää mahdollisuus saada Murusta se reipas agilitykisaaja, jonka tiedän sen voivan olla - onhan asiasta aikaisempaakin näyttöä ajalta ennen pilliongelmaa. Se vain vaatii työtä ehkä vieläkin enemmän, kuin olin ajatellut vielä ennen torstaita.