Villieläimiä

Penni 11vk

Menestyksekkäät kisat vaativat toipilaalta veronsa: olen ollut vuodepotilaana jo kohta viikon. Eilinen lääkärikäynti vahvisti myös senkin, että helpommalla sitä olisi virustaudinkin kanssa päästy, jos ääntä ja energiaa olisi säästetty silloin sunnuntaina.. Mitään en kuitenkaan kadu, vaikka hetkittäin olotila yrittäisikin pistää niin tekemään. Pikkuhiljaa alkaa olo helpottua, ja ajatukset ovat jo kovasti siinä, mahdetaanko jo sunnuntaina päästä kolmituntisiin extratreeneihin mukaan. Ja että tullaanko sieltä sitten jälkitautien kanssa takaisin.

Koirat ovat olleet levottomia. Tuntuu, kuin talossa olisi kaksi pentua, sillä Muru on taantunut täysin tenavatasolle. Muru painisi pennun kanssa tauotta, jollei välillä täytyisi nukkua yöuniakin. Pennikin jää riehakkuudessa kakkoseksi, vaikka kovasti onkin oppinut Murun kanssa oleillessaan ärrierileikkeihin. Murisee sekin pieni pölvästi, kun kiskovat sukkaa vastakkaisista päistä. Murun strategia on roikkua omassa sukan päässään ja keskittyä murisemiseen vetämisen sijaan, kun taas Penni pyyhkii lattioita vetämällä sukkaa ja siinä roikkuvaa Murua perässään. Makoillessani sairasvuoteessani sohvalla peittoon kääriytyneenä huomaan seuraavani tuntitolkulla television sijaan koirien tekemisiä. Harmittaa, ettei ole päässyt koirien kanssa ulkoilemaan ja sosiaalistamaan Penniä. Sosiaalistamisen suhteen saatan olla aika neuroottinen, sillä tiedän enemmän kuin hyvin, miten käy jos sitä ei tehdä kunnolla.. Haluaisin koko ajan olla viemässä pentua uusiin paikkoihin, eikä viikon tauko kuulunut suunnitelmiin. Ja niin. Onhan tämä tylsääkin.

Sattuneesta syystä tuoreempia kuvia ei tällä hetkellä ole, joten ladon tähän muutaman parin viikon takaisen kuvan. Postauksen ylin kuva on viikon takaiselta Haltialakierrokselta, joka tällä kertaa saatiin tehdä vähän aurinkoisemmissa maisemissa.






Kohta kaksitoistaviikkoinen Penni pääsee rokotuksilleen piakkoin ja uskallan varmaankin jo lähiviikkoina ottaa sen treeneihin katselemaan. Murulle olen katsonut kahdet kisat ensikuulle. Pitäisi olla isomman mittakaavan kisat kyseessä, kuin viimeviikkoiset Purinan kisat. Katsellaan kuinka Murun hermot kestää metelin Ojangon isolla hallilla. Täytyy olla ajoissa paikalla. Ja ehkä hankkia joku sopiva pikkuflunssa sille päivälle..

Tuplanolla!

Käytiin eilen Purinalla vihdoin korkkaamassa ensimmäiset viralliset startit sitten viime maaliskuun ja pillikammon! Ehdin jo katua ilmoittaneeni Murun kisoihin pitkäjänteisestä (ja luoja miten kauan kestäneestä) pillitreenistä huolimatta. Mehän kyettiin ottamaan ensimmäiset startit epiksissä vasta kuukausi taaksepäin. Nyt voin sanoa jotain, mitä olen niin pitkään vain haaveillut voivani ajatella: pillikammo tuntuu nimittäin vihdoin olevan kukistettu!

Punnitsin viimehetkeen asti lähteäkkö kisoihin vai ei. Olin ollut kipeänä ja vielä aamulla kuumeessa, enkä jaksanut herätessäni edes jäseniäni liikuttamaan. Ajatuskin juoksemisesta agilityradalla tuntui mahdottomalta. Päätin jo jäädä kotiin ja ilmoitin siitä Riitallekin, kun yhtäkkiä ajattelin, että entä jos tänään olisikin ollut meidän päivä. Asiasta oli otettava selko ja kumosin lasillisen teetä sekä särkylääkkeen, ja pakkasin kimpsut ja kampsut ehtimättä sen kummemmin edes miettiä. Onneksi lähdettiin!

Olin ilmoittanut meidät kahdelle radalle, joista kummassakin juostiin nollat sijoittuen toiseksi kumpaiseltakin radalta. Meidän ensimmäiset LUVAt ensimmäisissä kisoissa kaikkien vastoinkäymisten jälkeen!



A-rata oli aika simppeli eikä vaatinut sen kummempia kiemuroita (vaikka jotain tarpeettomia saattaa sieltä minun osaltani kuitenkin löytyä, ehheh). Murulla ei ihan ollut vauhti päällä, mutta kirkkaasti päästiin alle ihanneajan. Vasta videolta huomasin läheltä piti-tilanteen renkaalla. Muru teki turhan kaarroksen ennen estettä ja oli miltein mennä siitä ohi - tai kuten Murulla on tapana, hypätä renkaan sijaan sivusta läpi. Onneksi tyylipisteitä ei tässä lajissa niinkään jaella. Joten nolla kuin nolla!



B-rata oli suurinpiirtein sama rata väärinpäin. Rata oli edellistä mutkikkaampi, sillä keppikulma keinulta oli aikamoinen ykkösluokan radalle. Varmistelulla sain Murun sinne kuitenkin mutkitta, ja Murun epätyypillinen epävauhdikkuus taisi olla tilanteessa eduksi. Jos Röökimuija olisi ollut paikalla, se olisi armottomasti haukkua räkyttänyt kepeille mennessä ja päräyttänyt kakkosväliin alta aikayksikön. Ihan kiva alterego, mutta toistaiseksi onni on, että tapaamme persoonaa vain treeneissä. Tähän rataan olen ihan tyytyväinen, vaikkakin keppien jälkeinen valssi oli paitsi tarpeeton, myös vähän kömpelö. Takaaleikkausta olin ajatellut rataantutustumisessa, mutta kai kerkesin alitajuntaisesti hihkaista nollariemusta ja varmistin vielä viimeiset esteet..

Kaiken kaikkiaan ihan supermahtava olotila päivän päätteeksi (jos kuumetta, yskää sekä armotonta lihas- ja kurkkukipua ei lasketa mukaan). Huippua. Vauhtia varmaan tulee itse kullekin, kun rutiini ja varmuus kisoista karttuu. Nyt ainakin on helppo ruveta täyttämään kisakalenteria. Vihdoin. Juuri tämän eteen on työtä tehty niin paljon, että on maailman paras tunne, kun vihdoinkin homma toimii! Olen ollut luovuttaa lukemattomia kertoja ja ajatellut, että meidän harrastaminen tulee olemaan vain treenaamista. Ajatella, että vielä aamulla olin jäämässä kotiin. Ei tarvitse enää ikipäivänä miettiä, lähteäkö puolikuntoisena kisoihin vai ei - koska ikinä ei voi tietää. Alunperin ilmottauduin kisoihin jälleen yhdet pillitreenit mielessä, ja tuskin olisin toisiin kisoihin enää tämän vuoden puolella Murua ilmoittanut, jos aamulla olisin jäänyt sängynpohjalle.

Tämän vuoden agilitytavoitteet saavutettu - ja ylitetty!