Tunnisteet:
Voi blogi! Se on ollut niin heitteillä, että ihan harmittaa. Olen jo muutamana iltana selaillut vanhoja kirjoituksia kuvineen ja huomannut niiden vieneen aikanaan allekirjoittaneen lukijansa takaisin niihin hetkiin, päiviin ja kuukausiin. Hölmö hymy korvissa. Kihelmöivä häpeänpuna poskilla.
Meidän blogi on ihkaoikea kasvutarina! Yksityiskohtainen raportti meidän harrastushistoriasta ja koira-arjesta, aavistuksen kirjurin ei koiriin liittyvää elämää valoittava ja syntyjä syviä pohtiva kokoelma. Niin naiivi, että naurattaa. Ja niin korvaamattoman arvokas! Vaikken enää vaihtelekaan ulkoasua vuodenaikaan mätsääväksi tai raota syvimpiä aatoksiani näppäimistön äärellä, on blogi yhä sydäntä lähellä. Eri tavalla, tietysti, kertoohan sen hitaamman temmon saanut päivitysrytmikin. Luin monta rakasta kirjoitusta ja löysin tieni takaisin niihin hetkiin jotka olin jo tyystin unohtanut. Ilmalennon koiran päälle ihkaensimmäisissä agilitykoulutuksissa. Murun kauneuskilpailut, joista saatoin ylpeänä kirjoittaa tuhatsanaisen selostuksen. Suunnaton ylpeys pikkukoirasta, kun olin ensimmäistä kertaa uskaltanut päästää sen irti agilitykentällä. Uusien (nyt jo satoja kertoja tallattujen) lenkkipolkujen löytämisen jännitys ja totta kai, niihin eksyminen tuntikausiksi niinä syyspäivinä, kun lukio oli vasta tunnollisen koululaisen vatsanpohjaa kihelmöivä pelottava ajatus. Koirauimalareissut ja Murun uimaan oppiminen! Pelottava pillikammo ensimmäisiä agilitykilpailuja pohtiessa. Pentukuume ja jahkailu. Ylioppilaskirjoitukset kaksi vuotta sitten. Huhuilin edellisessä postauksessa, että ollaan me vielä täällä. Pitäisi varmaan luoda uusia unohdettavia hetkiä, joihin myöhemmin uskallan palata. Mielellään hölmö hymy korvissa ja häpeänpuna poskilla.
Mistä aloittaisi.
