Suruballadeja ja tunturileijonia

Jotta jatkuvalta viikoittaiselta treenihihkuttamiselta vältyttäisiin, kerron kuluneen kuukauden treeneistä näin yhdessä postauksessa. Saa vain nähdä maltanko tulevan kuukauden hihkutukset säästää ainoastaan yhteen postaukseen. Yritän, lupaan!

Meidän viimeisimmät treenit ovat olleet hienoja. Todella hienoja! Murulla kontaktit sujuu jo hyvin, välillä ilman targettiakin ollaan muutama onnistunut suoritus saatu purkkiin. Keppienkin idean alkaa Muru pikkuhiljaa sisäistää. Joskin pieni hurjapää välillä tulistuu liikaakin keppejä kierrellessä. Se taitaa olla aika hölmö näky röhistessään keppien välissä, kun selvästikkään oma vauhti ei vielä miellytä. Hiljaa hyvä tulee, yritän toistella omassa mielessäni. Tuo porsas ei vaan välttämättä tunnu olevan ihan samaa mieltä. Sen mielestä mitä nopeampaa ja äänekkäämmin saadaan kepit suoritettua, sitä suurempi vaikutus kanssatreenaajiin ja ohjaajiin tehdään. Mutta hienoltahan se alkaa jo näyttää, ehkä me päästään tässä asiassa vielä joskus samalle aaltopituudelle.

Ratoja suoritettaessa ollaan kaikilla kerroilla saatu melkeinpä jo heti alkuun hieno suoritus. Viimeisimmissä treeneissä olikin sitten ratana varsinainen valssikauhistus. Tutustuttiin rataan (muiden) koirien kiltisti odottaessa treenikentän päässä. Muru toki halusi osoittaa kaikille ahdinkonsa julman omistajan hylätessä tämän yksin tolppaan kiinni. Tämä siis päätti säestää hysteerisen dramaattisella kiljunnallaan ohjaajan yrittäessä selittää rataa meille omistajille. Siitähän neito vasta innostuikin, kun sai kapelimestarin viran muiden koirien ryhtyessä suruballadiin mukaan. Kun muut kuoronjäsenet kyllästyivät huutoon, jatkoi neito solistina yksinään. Voi sitä ylpeyttä, jota tunsin hallin toisessa päässä.
Eihän siitä rataantutustumisesta tullut mitään, ja meidän vuoron tullessa sähläsin kuin viimeistä päivää milloin omiin jalkoihini, milloin koiraan tai esteeseen kompastuen. Saatiin me viimeisellä yrittämällä rata suoritettua onneksi. Lopputreenit menivätkin sitten onneksi loistavasti.

Kuluneen kuukauden aikana ollaan treeneissä saatu myös kuulla melko maagisia sanoja ohjaajilta. Me ollaan Murun kanssa kuulemma siinä vaiheessa, että kyllä me viimeistään kesällä korkataan kisaura mölleissä. Ainiin tosiaan, tämä harrastushan olikin muutakin kuin treenausta, tätä puolta en koko hommasta ole tullut ajatelleeksikaan! Hui.

Ja jottei meidän treenipostaukset olisi aina ihan kuvattomia (täytyy ottaa kamera ensikerralla mukaan!), niin laitetaan tähän loppuun vielä harvinaislaatuiset otokset tunturileijonasta, jota toistaiseksi tavataan ainoastaan Sipoon jylhillä metsäkallioilla. Tämä lajin ainoana edustajana pidetty yksilö sattui sipoolaishiihtäjän kauhuksi ladulla vastaan. Hiihtäjästä ei sen koommin ole tehty havaintoja. Vain monot jäivät. Nämä kuvat ovat ensimmäisiä todisteita Isojalan kaltaisena mysteerinä pidetystä lajista.




(Ainiin, edellisen kuvahommelin poistuessa kotisivujen mukana, sain vihdoinkin aikaiseksi laittaa uuden. Kuten ennenkin, kuvat aukeaa suuremmiksi jälleen niitä kliksutellessa. Ehkä tästä vähän motivaatiota jonkinlaiseen kuvapostaukseen..)