Putkikummitus

Tällä kertaa en taida enää uskaltaa sanoa meidän treenikauden nyt vihdoin oikein kunnolla lähtevän käyntiin. Edelliskerroilla kun moisen päästin suustani alkoi Murulla juoksut joita seurasi kolmen viikon treenitauko. Viimeisimmän möläytyksen jälkeen Muru alkoi oireilemaan suutaan, jota puolestaan seurasi reilu kahden viikon lääkeputki antibiootteineen ja kipulääkkeineen. Joten pidetään nyt suu supussa treenikauden-avaus-riemuiluista ja toivotaan, että meidän taukoilut oli tämän kevään osalta tässä.

Tänään me kuitenkin päästiin treeneihin. Ja treenikassistahan löytyi vallan riemukas yllätys! Edellistreenien -joista aikaahan on kulunut tässä edellämainittujen seikkojen vuoksi melkoisen kauan- palkkanakit olivat jääneet laukunpohjalle. Tänään palkkailin Murua varsin avokätisesti treeneissä ja metsälenkillä treenien jälkeen, jottei moista yllätystä sattuisi taas seuraavaan kertaan, joka toivottavasti on meilläkin nyt esteettä kahden viikon päästä. -Ensiviikollahan on vappu, ja meidän treeniryhmän osalta treenit peruttu. Taukoa tauon perään-linjalla jatketaan siis!

Mutta niistä tämänpäivän treeneistä. Nyt kun mietin, niin meidän treenailut on ollut oikeastaan aika ruusuilla tanssimista; kaikki on ollut tosikivaa ja pikkuvirheet ja mokailut ovat olleet lähinnä hauskoja. Meidän ensimmäinen vastoinkäyminen tuli kuitenkin tänään putkikummituksen muodossa. Hiljattain jostain kumman syystä esteille -ja erityisesti putkeen- irtoamiset ovat tuntuneet hyvinkin hankalilta. Murulla on selvästi jokin maximietäisyys jonka se minusta voi radalla pitää, ennenkuin on palattava takaisin jalkojeni juureen. Tuon välimatkan kasvattaminen onkin vaikeaa! Tähän asti olen tottunut -ja totuttanut samalla koirakon- siihen, että saatan lähes kädestäpitäen Murun putkensuulle. Nyt sinne putkeen itsenäisesti hakeutuminen on ylitsepääsemättömän hankalaa, ja Muru heittää homman ihan pelleilyksi. Tänään putkessa kurkki pientä koiraa kiusallaan pelotteleva mörkö. Putkeen ei menty.
Murun äkkipikainen (painotus sanalle pikainen) luonne ei kestä kovinkaan useaa toistoa ennenkuin homma selvästi alkaa käydä kärsivällisyyden päälle, mikä luo tiettyä haastavuutta etenkin tähän kyseiseen ongelmaan.. Ehkä me siis otetaan lyhyt askel taaksepäin ja kärsivällisesti yritetään kasvattaa Murun jo valmiiksi itsevarmaa olemusta sen verran, että esteelle uskalletaan hakeutua varmemmin.

Mutta hyvinhän se tänään meni, kuten aina aiemminkin on mennyt. Ensimmäistä kertaa sain nyt kuitenkin pienen pähkinän purtavaksi. Erityisesti tänään tunsin kyllä olevani ylpeä siitä mihin saakka me ollaan jo päästy! Vaikka ollaankin ottamassa vasta ensiaskeliamme tämän lajin parissa, tuntuu, että ollaan kuljettu aivan hurjan pitkä matka siitä mistä lähdettiin. Luottamus on kasvanut ihan hirmuisasti, mutta samalla huomaan auktoriteettini Murua kohtaan matkan varrella myös kasvaneen. Minun sanani on jo lähes laki, vaikkakin tietyllä tasolla itsepäinen ja joskus röyhkeästikin rajojaan testaava itse temperamenttisuus uskaltaakin yrittää sanoa vastaan. Koiramaiset vaistot myös valtaavat ajoittain pienen koiran pään. Verrattuna kuitenkin siihen hölmöilevään pöllöpäähän, jota ei uskaltanut päästää lähestulkoon missään irti, tuntuu Muru olevan lähes täysin eri koira. Vallattomuuksiin lyöttäytyvä kaveri toki keksii aina omat temppunsa ja täydellisyydestä ollaan kaukana. Meno on kuitenkin nyt paljon mukavampaa, kun meillä on omat pelisäännöt ja yhteinen ymmärrys.
Ehkä me vielä yhteistuumin onnistutaan karkoittamaan ne möröt ja kummitukset.