Tunnustettakoon

Edellisestä päivityksestä onkin kulunut pidempikin tovi. Tämä johtunee siitä, ettei meille kuulu mitään erityistä: treenailut jatkuvat vaihtelevalla menestyksellä Murun mielialojen mukaan ja möllikalenterikin loistaa tyhjyyttään, vaikka suunnitelmat vielä hetki sitten olivatkin varsin päinvastaiset. Sanotaanko näin, että pieni uskonpuute värjöttää takaraivossani vielä toistaiseksi treeneissä halliin paluun jäljiltä. Vaikkei meille mitään sen suurempaa kuulu, ollaan me kuitenkin jos jotain puuhailtu. Vieteltiin syyslomailut maalaismaisemissa, missä Muru pääsi remuamaan ympäri kyliä Lulu —Murun ihan ykkösystävä— perässään. Olen myös menestyksekkäästi keksinyt meille ihan uuden harrastuksen muistaessani pyöräilytangon olemassaolon. Tällä näppärällä kapistuksella olen saanut pikkukoiraparan teljettyä hieman epäatleettisen ulkomuodon omaavan pyöräni ohjaustankoon. No joo, saatan hieman kärjistää erehtyessäni kuvailemaan tapausta nimeltä Muru pikkukoiraparaksi. Tyypillä on nimittäin niin hirveä meno ja täysi valjakkokoira rooli päällä pyöräilytangon nähdessään, että oksat pois. Välttääkseni asettamasta koiraa vetorooliinsa, joudun toppuuttelemaan kaveria. Muutaman harjoituksen jälkeen homma on alkanut kuitenkin käymään jo ihan sujuvasti! Muru kulkee sievästi vierellä ja ilmoittaa hyvissä ajoin aikeistaan poiketa lenkkipolulta. Yhdistin nerokkaasti tämän uuden liikuntamuodon Murun osalta vieläpä dieettiruokailuun, ja odotankin Murun kiloja kerryttäneen ulkomuodon solakoituvan silmänkäänteessä. Ja agilitymestariolemuksen valtaavan solakan koiran pään. Pyöräily, olkoon se ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Näin päätin.

Pitäytyäkseni koko hölynpölyn teemassa, siirryn asiasta samantien kukkaruukkuun. Olen nimittäin saanut haasteen kanssabloggaaja Viiviltä! Kulovalkean tavoin koirablogeissa kulkenut haaste onkin varmasti tuttu, ja sehän menee näin:

Tunnustuksen saaneen pitää:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Näin ollen kiitän lämpimästi jo yllämainittua haasteen heittänyttä ja siirrän tehtävän seuraaville onnekkaille, joiden pienen blogikierroksen perusteella tiedän jättäneen haasteeseen tarttumatta vielä toistaiseksi. On asia erikseen, kuinka mones taho minä puolestani olen heitä haastamaan.
Josefiina, Jossu, Juuli, Julia, Tania, Jonna, Sirkku & Saara
Olkaas hyvät!



Ja niitä tunnustuksia.

1. Murun puolesta tunnustettakoon sen olevan aivan käsittämätön kuorsaaja niinkin pieneksi koiraksi. Itseasiassa muutama vuosi taaksepäin mainitsin huolestuneena asiasta eläinlääkärikäynnillä. Tämä kuitenkin totesi pienen huvittuneen olemuksen saattelemana huoleni olevan aiheettomia. Huomaan omalta osaltani nukahtamisen olevan kuitenkin hetkittäin hyvinkin vaikeaa ilman kainalossa tuhisevaa Murua.

2. Näin ollen myönnettäköön myös valtavan häpeän saattelemana, että ajoittain nostan Murun nukkumaan sänkyyn viereeni. Ja minullahan siis on ollut parvisänky tässä jo puolisen vuotta.. Tämän tunnustuksen julkistamista mietin pitkään ja hartaasti, mutta täydennettäköön myös, että yleensä jossain vaiheessa yötä kyllästyn hämmästyttävän paljon tilaa vievään pikkukoiraan, ja vien sen takaisin alas. Lähes poikkeuksetta se käykin juuri näin, Muruhan kuorsaisi mielellään pää untuvatyynyllä.

3. Tunnustan raivoavani Murulle välillä hieman liian kevein perustein. Murun tapana oleva iltalenkityksellä tapahtuva kymmenen minuutin kestoinen järjestelmällinen ja tarkka kakkapaikan etsiminen saa minut välillä raivonpartaalle. Aluksi kehotan koiraa nätisti toteamalla "Käy kakalla, käy", mutta muutaman kymmenen toiston jälkeen huomaan polkevani jalkojani maahan ja huutavani kuin hullu metsässä Murulle kirosanojen säestyksellä: "KÄY NYT JO JUMALAUTA!!@!"

4. Tässä vaiheessa lienee tarpeellista todeta minun olevan täysin henkisesti tasapainoinen yksilö.

5. Tilasin juuri seuran logolla varustetun treeniliivin, ja rehellisesti tunnustan miettineeni hetken, laittaisinko brodeerauksena rintaan "Roosa & Muru" vaiko "Roosa & Räyhä". Pidin jälkimmäistä nerokkaan vitsikkäänä, kunnes tulin tolkkuihini.

6. Murun pantakokoelma lienee keskivertoa suppeampi: se omistaa vain kaksi pantaa ja yhdet valjaat.

7. Muru on aivan täydellisen pilalle hemmoteltu piski. Lässytän sille kuitenkin jatkuvasti ja pidän sylissä kuin pikkuvauvaa. Kotiruualla höystetty ape on Murulle itsestäänselvyys, vaikka toitotankin, kuinka tällainen peli ei vaan kertakaikkiaan kaikissa koiratalouksissa vetele.

8. Murun intohimo on villasukat. Se repii ja riepottelee, kirputtaa ja huoltaa niitä meidän muiden iloksi. Iloisen kirjavat villasukat ovatkin usein jaloissani eri paria. Vinkuleluja se ei kestä: Murun sydän mitä ilmeisimmin pienen koiran olemuksesta päätellen harppaa yhden lyönnin välistä lelun vingahtaessa. Tällöin Muru rientää apuun ja alkaa hoitaa lelua. Vinkulelut aiheuttavat Murun osalta meidän taloudessamme valeraskauksia, ja ovatkin tarkoin kiellettyjä kymmenien metrien säteellä..

Viimeiseksi voisin nöyränä kiittää teitä kaikkia kuuttakymmentäyhtä (61!) lukijaa. Voihan hurjuus.

Ilmalento ja muita innovatiivisia ohjaustekniikoita

Lähdettiin maanantaina hyvillä mielin treeneihin. Paikanpäällä sain positiivisesti yllättyä uuden ohjaajan vinkeistä, ja tulevan treeniohjelman sisällöstä: hyppytekniikkaa ja paljon, paljon ohjaustekniikkaa. Hallikausi on nyt tämän syksyn puolesta korkattu, mutta paluu halliin oli mitä ilmeisimmin pienen koiran psyykkeelle hieman liian suuri shokki. Tai riemastuttava yllätys: Muru sai selvästi kiksejä karjuessaan täyttä huutoa nonstoppina tunnin ajan meidän omistajien tutustuessa rataan ja tulevaan treenisuunnitelmaan. Oma ääni saattoi kuulostaa hieman tavallista kiljuntaa jylhemmältä kaikuessaan hallissa, mikä silminnähden nostatti pienen koiran egoa tavallistakin suuremmaksi. Muru keräsi kierroksia minkä kerkesi ja palatessani noutamaan omaani meidän ratavuoroa varten, huomasin, että vastassani oli bussissa niin kiltisti häntäänsä heilutelleen sievistelijän sijasta mielipuolisen maanisesti ympärilleen tuijottava räyhähenki.

Oltiin jo rataantutustumisen aikana saatu kuulla uudelta ryhmänvetäjältä, että juuri meidän ryhmämme koostui hänen itse seuranmestaruuksien perusteella valitsemistaan parivaljakoista. Rata sisälsi paljon erilaisia ohjauskuvioita: pakkovalssia, persjättöä, takaakiertoa, valssia. Se oli ikäänkuin lähtötesti, jossa treenivetäjä saattoi päätellä, millä tasolla kukin parivaljakko on.Olin oikeastaan aika itsevarma radan suhteen.
Ensimmäinen virhe.

Tässä kohtaa varoitan kaikkia, jotka tähän asti ovat lukeneet. (ps. hatunnosto!) Tulossa aivan käsittämätön taidonnäyte ja hieman katkeransävyinen selostus siitä, kuinka yleensä kaikki asiat tuppautuvat menemään päin puuta, jos vain ovat mennäkseen —saatan viitata tällä myös edelliseen postaukseen—. Sanotaanko näin, ettei saatu radalta yhtäkään onnistunutta _kahden_ esteen sarjaa. Räyhähenki nimittäin ymmärsi, että hänhän tuntee radan minua paremmin, ja että homma hoituu sutjakkaammin jahka hän itse ottaa ohjat haltuunsa. Huidelkoon typerä omistaja huonosti kontrolloituineen raajoineen minne tahtoo.
Radalla oli nyt myös mukana kepit. Tiedän, että Muru osaa ne. Ja vieläpä ihan hienosti. Tässä mielentilassa se kuitenkin päätti osoittaa, ettei ole kuuna päivänä moisia härveleitä nähnytkään. Se vaan komensi ja rähisi hullunkiilto silmissä. Halusi kai tehdä vaikutuksen. Ohitettiin kepit.
Seurasi yksinkertainen hyppy-putki-hyppy-vauhtisuora. Ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä kääntyy, kyllä tuo kaheli tulee järkiinsä jahka sitä vähän kovistelee. No ei. Lähetin Murun hypyn jälkeen putkelle, jonne uskoin sen menneen. Olin kuitenkin autuaasti tietämätön siitä, että koira oli kääntynyt putken suulta —ilmeisesti ilmaisemaan mielipiteensä jälleen koko touhusta—, ja juossut nyt jalkoihini. Seuraavassa hetkessä todistelin tilannetta pienen koiran perspektiivistä, maassa mahallani. Parin metrin komean ilmalennon, siitä seuranneen keuhkontyhjennyksen ja kuperkeikan jäljiltä taskusta pudonneet lihapullat pääsivät parempiin suihin. Muru tyytyväisenä imuroi ansaitut herkkunsa ympäriltäni, minun kootessa itseäni. Häijy piski. Suunniteltu juttu, sanon minä. Näytös kuitenkin jatkui.

Viimeistään hieman kinkkisen ohjauskuvion omaava hyppypätkä sai minut haluamaan vajota maan alle. Muru ei kertakaikkiaan halunnut osoittaa minkäänlaista kykyä esteen ylittämisestä. Edes empatiaa kovia kokeneelle omistajalle ei pahemmin herunut. Ääntä siitä kyllä lähti. Nöyryytys ei ottanut loppuakseen edes viimeisillä esteillä, sillä vierekkäin asetellut putki ja A-este aiheuttivat päänsärkyä räyhähengen kieltäytyessä moisesta täysin. Ja sen napatessa erehdyksessä lihanpullan sijaan sormestani yhden ainoan onnistuneen kontaktin seurauksena. Oman vuoron loppuessa sain kanssatreenaajilta empatiantäyteisiä katseita ja kiusallisen hiljaisuuden. Koiralta röyhtäisyn. Lähdettiin suosiolla Murun kanssa ulos viilettymään. Kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Vesisateeseen. Olin nimittäin unohtanut hallin ovikoodin, eikä kenenkään korviin kantautunut säälittävät koputukseni. Päästiin me lopulta sisään, kun joku sattui tulemaan ulos.

Palatessani sisälle pää ehkä hieman painuksissa häpeästä, sain kuulla lohduttavan virkkeen eräältä kanssatreenaajalta: "Mutta hei, sehän meni ihan hyvin."


Muru 6 - minä 0.

Se tunne, kun...

Myönnän inhoavani tuota otsikon lausahdusta, ja olen jopa saattanut luvata itselleni, etten ikinä päästä moista suustani tai yhdistä näppärästi johonkin mukanokkelaan facebook-statukseen. Ikinä. Enpä siis tiennyt tämänkään päivän tulevan, mutta niin se vain teki. Yhtä yllättäen tuli tosin sekin päivä, kun päätin käydä koiran lisäksi uittamassa kameraa. Se on vaan se tunne, jota ei erityisemmin osaa muuten älykkäästi ilmaista. Nimittäin se tunne, kun tiputat 1500€:n kameran objektiiveineen järveen.

Kamera plumpsahti epäonnekkaasti halpisjalustaltaan nokalleen matalikkoon kuvatessani mestarillista videoleikettä (todistusaineisto itse veteenkaatumisesta löytyy...), hörppästen kuitenkin kiitettävästi vettä sisuskaluihinsa ja kiittäen samalla yhteisistä vuosista —vuodesta—, ennen veivinsä heittämistä. Parka vaipui muutaman vuorokauden kestäneeseen koomaan, josta monien elvytysten ja error-viestien —sekä ehkä muutaman kirosanan ja epätoivon parahduksen— jälkeen kuitenkin toipui kuin ihmeen kaupalla. Oikeasti. Nokalla ollut objektiivi, joka onneksi oli "vain" 85/1.8, sai kolahduksen rantahiekasta ja sisuksiinsa vettä, joka nyt näkyy laikkuina sisäpinnoilla. Putki täytyy siis käydä puhdistuttamassa, ja rungosta ehkä hakemassa jonkinlainen kuntoarvio. Nyt vaan sormet ristiin ja solmuun, ja toivotaan, että toipuminen on pysyvänlaatuista!

Tähän perään pientä treenipäivitystä: meidän viimesunnuntaiset treenit jäivät viimeisiksi tutussa ja turvallisessa kokoonpanossa. Huomenna nimittäin jatketaan uudessa ryhmässä uuden treenivetäjän luotsaamina. Aika jännää siis. Pitänee myös kipaista mahdollisimman useat omat treenit Ojangossa, ennen kuin hallikausi todenteolla alkaa ja ilmat kylmenee. Tavoitteena olisi nyt saada kepit ja keinu toimimaan, niin voidaan ehkä ensikeväänä käydä kokeilemassa ykkösrataa!

Muistanpa tokaisseeni juuri, että se on sitten syys. Mutta miten nyt voi olla lokakuu?