Talvi pikakelauksella, kiitos

Takana itselleni hyvin epätyypillisen pitkäksi venähtänyt päivitystauko. Mutta eikös se nyt olekin ihan luonnonlaki, että tauot sattuvat kuin ihmeen kaupalla loppumaan juuri koeviikon kolkutellessa.. Vaikka olihan tässä asiaakin! Ei tärkeää tai mitenkään ihmeellistä, tosin. Oikeastaan vain kaksi kuumeista sanaa: pentu- ja kisakuume!

Kummasta aloittaisin. Jälkimmäinen lienee turvallisempi ratkaisu. Kisakuume! Meidän treenit ovat ottaneet jättiläisharppauksen eteenpäin sieltä epätoivon suosta, jonne jouduttiin alkusyksystä. Keppien yhdistely rataan onnistuu jo ihan hienosti, ja tuntuu, että olen oppinut aivan mahdottoman paljon ohjaustekniikkaa näinä vähinä treenikertoina, joita syksyn mittaan on hallissa uuden treeninvetäjän luotsaamina kertynyt. En ehkä sanoisi, että teoriassa oppimani tekniikat vielä välittyisi konkreettisesti huitomisissani, vaikkakin ehkä osaan jo suurinpiirtein kohdistaa rintamasuunnan oikeaan kompastumatta jalkoihini tai koiraan. Ja tässä tapauksessa vannon poikkeuksen vain ja ainoastaan vahvistavan säännön - kaatumiset olkoon vain opinnäytteitä.

Tässä alkaa meininki tuntua siltä, kuin maailmanloppua odottelisi sen ensilumen muodossa. Kauhukuvissa kilometrihanget peittävät Ojangon kentät. Sen mukaista on siis ollut treenaaminenkin. Kuluneen kuukauden aikana ollaan Murun kanssa käyty treenaamassa ennätysmäärä Ojangossa kahdestaan ja olenpa myös ansiokkaasti suorittanut yhden 12 tuntisen työpäivän agilitykisoissa! Edellispäivän ohjattujen treenien ratakuvioiden hiominen itsekseen Ojangossa on osoittaunut aika tehokkaaksi keinoksi a) saada täydellisiä hermoromahduksia yrittäessä rakentaa yksinkertaistakaan rataa yksinään b) pelästyä joutuvansa kentälle loukkuun jumiin jääneen ärsyttävästi piippaavan oven vuoksi c) huomata ilokseen kotona sen vaikutukset, kun on syöttänyt koiralle pussikaupalla lihapullia. (Niin, ja miksikö sen sitten huomaa vasta kotona köllötellessä koira kainalossa sohvalla? Ihan vaan nenän kautta hengittämällä.)

Niin ja hei! Edellisen postauksen pujotteluvideossa ohjaan vain toiselta puolelta. Kokosin uuden videon parin viikon takaisista kepeistä "vaikeammalta" puolelta ohjattuna. Huomaa kyllä eron siihen, kumpaa on enemmän treenattu, vaikkakin molemmat toimii ihan hyvin tällä hetkellä. Itseasiassa maanantain treeneissä kepit jouduin radalla ohjaamaan juuri tältä heikommalta puolelta ja Muru edisti itsenäisesti kepit melkein puolesta välistä loppuun!


Psst. kipittelyni tekee koko hommasta aika koomisen näköistä. He.

Kaikki tämä treenaaminen on sytyttänyt nyt mahdottoman kisakuumeen! Piste i:n päälle ilmaantui ollessani seuran järjestämissä kisoissa töissä ja kirjoittaessani sertejä kisaavien koirakkojen kisakirjoihin. Minäkin tahdon! Voi tahdon tahdon tahdon tahdon! Ilokseni huomasin myös, ettei ykkös- tai hyppyradatkaan olleet niin kamalia, eikä kukaan ihmetellyt kenenkään mokia tai juossut radalla verenmaku suussa. Ainoa este kisoihin menemiseen on se pienen pieni fakta, ettei me olla vielä valmiita. Vaikkakin olen jo asettanut ajankohdan sille, milloin ollaan. Nimittäin 15.1.2012. Tällöin me otetaan ensimmäiset startit ykkösissä seuran järjestämissä kisoissa! Se on lukkoon lyöty ja päätetty päivämäärä se, nimittäin.

Ja toiseen vähintäänkin yhtä palavasti suuntaan ja toiseen tunteita herättävään seikkaan. Pirun pentukuume nimittäin. Se on vellonut nyt jo niin monta vuotta, eikä vaan millään ole lähteäkseen vaikka järki niin kovasti yrittääkin sitä pakottaa vetäytymään! Eikä tästä vain tunnu tulevan toipuminen, sillä järkikin on alkanut jo selvästi luovuttaa tässä taistossa. Se tuntuu sysäävän ennemminkin tavoitteita pennunhankinnan tielle sen sijaan, että teilaisi koko ajatuksen. Pyri tässä nyt henkiseen tasapainoon ja mielenrauhaan, kun aivoissa käy moinen vääntö!
Oikeastaan se ei ole vain pentukuume. Tai ehkä sopivampi kuvaus olisi pentukuume ilman sitä pentujaksoa. Tai pentukuume, mutta pentuvaihe vain pikakelauksella. Ilman niitä naskalihampaita ja tuhoutuneita kenkäpareja tai huonekaluja. Turhaan ehkä edes yritänkään tähän väliin todistella sen vähäisen henkisen tasapainoni olemassaoloa.
Tosiasia kuitenkin on, ettei juuri nyt ole sopiva hetki edes pennun harkinnalle. Olen tosin huomannut, ettei juuri koskaan vielä aiemminkaan ole moista hetkeä koittanut, eikä tulevaisuuskaan osoita sen kummempaa potentiaalia suunnitelman toteutumiseen. Voisin melkein tulla siihen johtopäätökseen, ettei kuuna päivänä sitä sopivaa ajankohtaa löydy ja joudun ikuisesti vellomaan kroonisessa pentukuumeessani.
Tuleva kevät viimeisine ylioppilaskirjoituksineen ja jännittävine pääsykokeineen saattavat tosin valottaa niitä vielä hieman sumuisia tulevaisuudennäkymiä. Mielenrauhani vuoksi, toivoisinkin tulevan talven kuluvan pikakelauksella —kuten petollisesti kulunut kesä ja syksy—, ilman pentukuumetta, pänttäämistä ja pimeää. Kiitos.