Agilityn vuosipäivä

Lähes kirjaimellisesti ainoat ruskakuvat koko syksyltä!

Marraskuu. En käsitä sitten ollenkaan. Kuinka on mahdollista, että koko syksy tuntuu kuluneen niin käsittämättömän nopeasti, ettei kertakaikkiaan perässä pysy? Ruska tuli yllättäen, mutta vielä nopeammin se katosi. Nyt ikkunasta näkyy vain harmaa takapiha! Lumesta ja pakkasesta en haluaisi sanaakaan mainita. Tai paitsi ehkä sen, ettei järjenjuoksuni kykene käsittämään talven olevan parhaillaan matkalla iskemään lumivyörynä takapihalle, joka puolestaan sekin olkoon mieluummin harmaa, kuin valkea.

Treenianalyysiä. Lokakuun aikana ei juurikaan päästy treenien suhteen eteenpäin. Sen sijaan ainokaiset 11 kulunutta marraskuun päivää ovat vauhdittaneet etenemistä suuntaan ja toiseen. Kepeillä ollaan parhaillaan pääsemässä ylitse ärsyttävästä louskutuksesta, joka oli ajaa minut täyden epätoivon partaalle hallitreenien alkaessa. Nyt tuntuu, että niillä edistytään: tänään käväistyämme vapaapäivän kunniaksi Ojangossa Murun kanssa kahdestaan, kokeilin muutaman onnistuneen keppitoiston jälkeen, josko piski kykenisi itsenäisesti suorittamaan pientä pätkää. Hämmästyksekseni huomasin todistavani pönttöpääni pujottelevan kepit alusta loppuun minun seistessä paikoillani. Jätän uskaliaan kokeilun toistaiseksi tuohon yhteen ainoaan kertaan, sillä en halua keppien suhteen pudota kultareunuksisilta pilvilinnoiltani ihan vielä! Keppien eteen on tehty keväästä lähtien niin kovasti työtä, että taidan ottaa kaiken irti tästä erityistapauksesta.


Tietenkin kaivoin kameran laukustaan vasta tämän jälkeen, enkä saanut moista videolle.. Yhdet kepit, joissa saatan Murun puolenvälin paikkeille, sain kuitenkin taltioitua!


Kontaktit näyttää tältä

Keinun suhteen saatettiin sen sijaan ottaa tänään takapakkia, mikä harmittaa tällä hetkellä niin pahuksen vietävästi, etten voi kuin syyttää typerää itseäni. Otettiin muutama onnistunut keinutoisto ja kaikki meni hyvin, kuten tähänkin asti on aina mennyt. Äärettömän paukkuarkana kaverina Murun suhtautuminen keinuun on ihmetyttänyt minua alusta asti, sillä keinun paukahtaminen ei koskaan ole ollut minkäänlainen ongelma Murulle. Tosin ei sitäkään helpolla saavutettu, sillä halusin alusta lähtien varmistua siitä, ettei pelätty keinu tulisi koitumaan kohtaloksemme harrastuksessa ja takana onkin ollut lukemattomia varmistettuja avustettuja hiljaisia keinuja ja onnistumisia. Tänään kuitenkin otin yhden toiston liikaa ja näin, kuinka Muru hoksasi paukahduksen, kuin se olisi tullut täysin yllätyksenä sille. Se luimisteli ja oli hypätä keinulta alas ja lopputreenien ajan kammoksui koko estettä. Keinun paukahdus sai pikkukoiran polvet tutisemaan, eivätkä yritykseni pelastaa tilanne vain yhdellä onnistuneella suorituksella auttaneet sitten yhtään. Suostui se keinulle, mutta äärettömän varautuneesti ja haluttomasti, eikä ilman houkuttelua uskaltanut tulla alas. On vain nyt toivottava, että saisin tilanteen korjattua hallin kevyemmällä keinulla ja pehmeämmällä alustalla.

Etenemistä koko touhussa en siis todellakaan uskalla pitää itsestäänselvyytenä, takapakkeja kun tuntuu ilmenevän vähän väliä, erityisesti nyt kuluneen syksyn aikana. Vaikka vuosihan tätä vasta on takana. Hassua, miten äkkiä tähän harrastukseen hurahtaa. En kertakaikkiaan voisi enää kuvitella meidän tyytyvän mätsäreihin, ja tuntuukin uskomattomalta -samalla totta puhuakseni myös hieman turhauttavalta-, että niihin kului niin monta vuotta! En ole sen kaltainen ihminen, joka murehtisi kovasti tulevaa. En nytkään, tässäkin tapauksessa lähinnä mennyttä. Onhan meillä aikaa harrastaa, mutta täyttäähän Murukin jo kuusi! Murun ikäkriisi sysäytyy kokonaan minun harteilleni. Oikeastaan en kyllä taida uskaltaa viedä tätä ajatusta enää pidemmälle: onhan meillä kaikki aika vielä setviä näitä pönttöjä ongelmia. Eivätkä ne meidän tavotteita syö, kunhan lykkäävät vain.