Murun kahdeksat kasvot

Tämän postauksen perusteella voisi Murun treenibloginkin melkeinpä kategorisoida luokkaan muotiblogit. Muru hauskuutti lauantaina pikkuveljen synttärijuhlissa talsien — ja epäuskottavasti möristen — punainen huivi kaulaansa rusettiin kiedottuna. Kukapa olisi uskonut, että moisesta yksinkertaisesta asusteesta voisi luoda niin monet ilmeet. Muotibloggaajat, ottakaa mallia!





Ja sporttiset pojat, ottakee yhteyttä

Talvi pikakelauksella, kiitos

Takana itselleni hyvin epätyypillisen pitkäksi venähtänyt päivitystauko. Mutta eikös se nyt olekin ihan luonnonlaki, että tauot sattuvat kuin ihmeen kaupalla loppumaan juuri koeviikon kolkutellessa.. Vaikka olihan tässä asiaakin! Ei tärkeää tai mitenkään ihmeellistä, tosin. Oikeastaan vain kaksi kuumeista sanaa: pentu- ja kisakuume!

Kummasta aloittaisin. Jälkimmäinen lienee turvallisempi ratkaisu. Kisakuume! Meidän treenit ovat ottaneet jättiläisharppauksen eteenpäin sieltä epätoivon suosta, jonne jouduttiin alkusyksystä. Keppien yhdistely rataan onnistuu jo ihan hienosti, ja tuntuu, että olen oppinut aivan mahdottoman paljon ohjaustekniikkaa näinä vähinä treenikertoina, joita syksyn mittaan on hallissa uuden treeninvetäjän luotsaamina kertynyt. En ehkä sanoisi, että teoriassa oppimani tekniikat vielä välittyisi konkreettisesti huitomisissani, vaikkakin ehkä osaan jo suurinpiirtein kohdistaa rintamasuunnan oikeaan kompastumatta jalkoihini tai koiraan. Ja tässä tapauksessa vannon poikkeuksen vain ja ainoastaan vahvistavan säännön - kaatumiset olkoon vain opinnäytteitä.

Tässä alkaa meininki tuntua siltä, kuin maailmanloppua odottelisi sen ensilumen muodossa. Kauhukuvissa kilometrihanget peittävät Ojangon kentät. Sen mukaista on siis ollut treenaaminenkin. Kuluneen kuukauden aikana ollaan Murun kanssa käyty treenaamassa ennätysmäärä Ojangossa kahdestaan ja olenpa myös ansiokkaasti suorittanut yhden 12 tuntisen työpäivän agilitykisoissa! Edellispäivän ohjattujen treenien ratakuvioiden hiominen itsekseen Ojangossa on osoittaunut aika tehokkaaksi keinoksi a) saada täydellisiä hermoromahduksia yrittäessä rakentaa yksinkertaistakaan rataa yksinään b) pelästyä joutuvansa kentälle loukkuun jumiin jääneen ärsyttävästi piippaavan oven vuoksi c) huomata ilokseen kotona sen vaikutukset, kun on syöttänyt koiralle pussikaupalla lihapullia. (Niin, ja miksikö sen sitten huomaa vasta kotona köllötellessä koira kainalossa sohvalla? Ihan vaan nenän kautta hengittämällä.)

Niin ja hei! Edellisen postauksen pujotteluvideossa ohjaan vain toiselta puolelta. Kokosin uuden videon parin viikon takaisista kepeistä "vaikeammalta" puolelta ohjattuna. Huomaa kyllä eron siihen, kumpaa on enemmän treenattu, vaikkakin molemmat toimii ihan hyvin tällä hetkellä. Itseasiassa maanantain treeneissä kepit jouduin radalla ohjaamaan juuri tältä heikommalta puolelta ja Muru edisti itsenäisesti kepit melkein puolesta välistä loppuun!


Psst. kipittelyni tekee koko hommasta aika koomisen näköistä. He.

Kaikki tämä treenaaminen on sytyttänyt nyt mahdottoman kisakuumeen! Piste i:n päälle ilmaantui ollessani seuran järjestämissä kisoissa töissä ja kirjoittaessani sertejä kisaavien koirakkojen kisakirjoihin. Minäkin tahdon! Voi tahdon tahdon tahdon tahdon! Ilokseni huomasin myös, ettei ykkös- tai hyppyradatkaan olleet niin kamalia, eikä kukaan ihmetellyt kenenkään mokia tai juossut radalla verenmaku suussa. Ainoa este kisoihin menemiseen on se pienen pieni fakta, ettei me olla vielä valmiita. Vaikkakin olen jo asettanut ajankohdan sille, milloin ollaan. Nimittäin 15.1.2012. Tällöin me otetaan ensimmäiset startit ykkösissä seuran järjestämissä kisoissa! Se on lukkoon lyöty ja päätetty päivämäärä se, nimittäin.

Ja toiseen vähintäänkin yhtä palavasti suuntaan ja toiseen tunteita herättävään seikkaan. Pirun pentukuume nimittäin. Se on vellonut nyt jo niin monta vuotta, eikä vaan millään ole lähteäkseen vaikka järki niin kovasti yrittääkin sitä pakottaa vetäytymään! Eikä tästä vain tunnu tulevan toipuminen, sillä järkikin on alkanut jo selvästi luovuttaa tässä taistossa. Se tuntuu sysäävän ennemminkin tavoitteita pennunhankinnan tielle sen sijaan, että teilaisi koko ajatuksen. Pyri tässä nyt henkiseen tasapainoon ja mielenrauhaan, kun aivoissa käy moinen vääntö!
Oikeastaan se ei ole vain pentukuume. Tai ehkä sopivampi kuvaus olisi pentukuume ilman sitä pentujaksoa. Tai pentukuume, mutta pentuvaihe vain pikakelauksella. Ilman niitä naskalihampaita ja tuhoutuneita kenkäpareja tai huonekaluja. Turhaan ehkä edes yritänkään tähän väliin todistella sen vähäisen henkisen tasapainoni olemassaoloa.
Tosiasia kuitenkin on, ettei juuri nyt ole sopiva hetki edes pennun harkinnalle. Olen tosin huomannut, ettei juuri koskaan vielä aiemminkaan ole moista hetkeä koittanut, eikä tulevaisuuskaan osoita sen kummempaa potentiaalia suunnitelman toteutumiseen. Voisin melkein tulla siihen johtopäätökseen, ettei kuuna päivänä sitä sopivaa ajankohtaa löydy ja joudun ikuisesti vellomaan kroonisessa pentukuumeessani.
Tuleva kevät viimeisine ylioppilaskirjoituksineen ja jännittävine pääsykokeineen saattavat tosin valottaa niitä vielä hieman sumuisia tulevaisuudennäkymiä. Mielenrauhani vuoksi, toivoisinkin tulevan talven kuluvan pikakelauksella —kuten petollisesti kulunut kesä ja syksy—, ilman pentukuumetta, pänttäämistä ja pimeää. Kiitos.

Agilityn vuosipäivä

Lähes kirjaimellisesti ainoat ruskakuvat koko syksyltä!

Marraskuu. En käsitä sitten ollenkaan. Kuinka on mahdollista, että koko syksy tuntuu kuluneen niin käsittämättömän nopeasti, ettei kertakaikkiaan perässä pysy? Ruska tuli yllättäen, mutta vielä nopeammin se katosi. Nyt ikkunasta näkyy vain harmaa takapiha! Lumesta ja pakkasesta en haluaisi sanaakaan mainita. Tai paitsi ehkä sen, ettei järjenjuoksuni kykene käsittämään talven olevan parhaillaan matkalla iskemään lumivyörynä takapihalle, joka puolestaan sekin olkoon mieluummin harmaa, kuin valkea.

Treenianalyysiä. Lokakuun aikana ei juurikaan päästy treenien suhteen eteenpäin. Sen sijaan ainokaiset 11 kulunutta marraskuun päivää ovat vauhdittaneet etenemistä suuntaan ja toiseen. Kepeillä ollaan parhaillaan pääsemässä ylitse ärsyttävästä louskutuksesta, joka oli ajaa minut täyden epätoivon partaalle hallitreenien alkaessa. Nyt tuntuu, että niillä edistytään: tänään käväistyämme vapaapäivän kunniaksi Ojangossa Murun kanssa kahdestaan, kokeilin muutaman onnistuneen keppitoiston jälkeen, josko piski kykenisi itsenäisesti suorittamaan pientä pätkää. Hämmästyksekseni huomasin todistavani pönttöpääni pujottelevan kepit alusta loppuun minun seistessä paikoillani. Jätän uskaliaan kokeilun toistaiseksi tuohon yhteen ainoaan kertaan, sillä en halua keppien suhteen pudota kultareunuksisilta pilvilinnoiltani ihan vielä! Keppien eteen on tehty keväästä lähtien niin kovasti työtä, että taidan ottaa kaiken irti tästä erityistapauksesta.


Tietenkin kaivoin kameran laukustaan vasta tämän jälkeen, enkä saanut moista videolle.. Yhdet kepit, joissa saatan Murun puolenvälin paikkeille, sain kuitenkin taltioitua!


Kontaktit näyttää tältä

Keinun suhteen saatettiin sen sijaan ottaa tänään takapakkia, mikä harmittaa tällä hetkellä niin pahuksen vietävästi, etten voi kuin syyttää typerää itseäni. Otettiin muutama onnistunut keinutoisto ja kaikki meni hyvin, kuten tähänkin asti on aina mennyt. Äärettömän paukkuarkana kaverina Murun suhtautuminen keinuun on ihmetyttänyt minua alusta asti, sillä keinun paukahtaminen ei koskaan ole ollut minkäänlainen ongelma Murulle. Tosin ei sitäkään helpolla saavutettu, sillä halusin alusta lähtien varmistua siitä, ettei pelätty keinu tulisi koitumaan kohtaloksemme harrastuksessa ja takana onkin ollut lukemattomia varmistettuja avustettuja hiljaisia keinuja ja onnistumisia. Tänään kuitenkin otin yhden toiston liikaa ja näin, kuinka Muru hoksasi paukahduksen, kuin se olisi tullut täysin yllätyksenä sille. Se luimisteli ja oli hypätä keinulta alas ja lopputreenien ajan kammoksui koko estettä. Keinun paukahdus sai pikkukoiran polvet tutisemaan, eivätkä yritykseni pelastaa tilanne vain yhdellä onnistuneella suorituksella auttaneet sitten yhtään. Suostui se keinulle, mutta äärettömän varautuneesti ja haluttomasti, eikä ilman houkuttelua uskaltanut tulla alas. On vain nyt toivottava, että saisin tilanteen korjattua hallin kevyemmällä keinulla ja pehmeämmällä alustalla.

Etenemistä koko touhussa en siis todellakaan uskalla pitää itsestäänselvyytenä, takapakkeja kun tuntuu ilmenevän vähän väliä, erityisesti nyt kuluneen syksyn aikana. Vaikka vuosihan tätä vasta on takana. Hassua, miten äkkiä tähän harrastukseen hurahtaa. En kertakaikkiaan voisi enää kuvitella meidän tyytyvän mätsäreihin, ja tuntuukin uskomattomalta -samalla totta puhuakseni myös hieman turhauttavalta-, että niihin kului niin monta vuotta! En ole sen kaltainen ihminen, joka murehtisi kovasti tulevaa. En nytkään, tässäkin tapauksessa lähinnä mennyttä. Onhan meillä aikaa harrastaa, mutta täyttäähän Murukin jo kuusi! Murun ikäkriisi sysäytyy kokonaan minun harteilleni. Oikeastaan en kyllä taida uskaltaa viedä tätä ajatusta enää pidemmälle: onhan meillä kaikki aika vielä setviä näitä pönttöjä ongelmia. Eivätkä ne meidän tavotteita syö, kunhan lykkäävät vain.