Ei ihan mennyt putkeen, ei

© Riitta K.
Takana hienot treenit viikonlopulta ja niiden rohkaisemana tänään sitten myöskin I-HAH:n järjestämät epikset Kivikossa. Saavuttiin paikanpäälle autolla kurvaillen, numeropalvelun eksymisihmettelyn kohteeksi joutunut tyyppi luurin päässä. Navigaattori ei taaskaan toiminut, typerä vehje. Numeropalvelun kaverikaan ei tosin osannut sen koommin kertoa missä oltiin, vaikka oltiinhan me koordinaateiksi heitetty Kivikko ja kadonnut agilitykenttä.
Ilmoittautumisjonoon lykkäydyttyämme hoksasin rataantutustumisen alkaneen, ja ennenkuin kerkesin yhdistämään mikä oli mennyt pieleen, kuulutettiinkin jo kovaan ääneen möllien rataantutustumisen päättyneen. Muutamalla loikalla kävin ilmoittamassa olemassaoloni ilmoittautumisjonossa, ja pian sainkin estradin yksin itselleni - V.I.P-rataantutustuminen, vain minä ja yleisöni. Näkymättömät spottivalot kärvensivät takaraivoa. Noin minuutin mittaisen -ulkopuolisen silmissä varmaankin nykytanssia muistuttaneen- näytökseni jälkeen palasin ilmoittautumisjonoon ja lopulta myös radan laidalle pieni kiroileva siili hihnan päässä räyhäten kaikille ja kaikelle. Loistavaa..

Pienet lämmittelyt ja meidän vuoro koittikin, otettiin kaksi starttia, joista ensimmäiseltä hylky ennen ensimmäistäkään estettä. -Ei, ei haahuilua tai karkaamista. Panta -unohdin ottaa sen pois. Vaan tuhoon oli tuomittu koko yritys ilman pantaepisodiakin, sillä jo ensimmäisessä putkensuussa pientä koiraparkaa odotti mörkö. Eeppisen ohjaamiseni seurauksesta Muru taisi ehtiä maalailemaan pienessä päässään putkikummituksen irvistelemään putkensuulle. Ei mennyt putkeen, ei. Eikä mennyt seuraavaankaan. Voin häpeäkseni todeta meidän menon varmasti näyttäneen jopa meidän sähläysasteikolla aikamoisia lukemia..
Olettaisin, että myös toiselta startilta pistesaldo pongahti hylkylukemiin. Tuloslappusia ei haettu, vaikka mielessähän se kävi matkalla autolle. Olisi ne ehkä voinut mukaan napata. Jokatapauksessa, tällä(kään) radalla niihin samaisiin putkiin ei menty, mikä varmasti johtui omasta huitomisestani -eräässä kohtaa olin ohjaavinani Murua putkelle osoittaen kätevästi ylös, ja oltiin kumpikin hölmöinä tuijoteltu osoittamaani suuntaan. -
Muru hauskuutti yleisöä lopulta menemällä putkeen, mutta kääntymällä siellä sitten kahdesti ympäri kuikuilemaan epätietoisen näköisenä kolosestaan, selvästi epäröiden kummasta päästä sitä nyt tultiinkaan ulos.

Harmitus ei ole suuri, vaikka pienempihän se olisi jos virhepisteet olisivat rapisseet vaikkapa kontakteilta, vääriltä esteiltä tai tippuneilta rimoilta. Tai jos rata olisi ollut edes vähän vaikeammanlaatuista sorttia. Mutta ei, putkiongelmahan se vaan nostaa taas rumaa päätään, juuri kun luulin meidän peitonneen sen vähintäänkin iäksi. Riitan sanoin, eipä siinä auta, kuin helpottaa hommaa taantumalla taas sinne suoraa-putkea-toisen-perään-tasolle. Syytän karmaa tästä putkipäivästä. Juuri kun kerkesin taas möläyttämään viimeaikaisista ihan hienoista putkiin irtoamisista. Tai sitten -hieman epämieluisampi vaihtoehto- karmalla ei ole ongelman kanssa mitään tekemistä, vaan lienee aika tutkailla taas sitä omaa käsittämätöntä ohjaamista. Toisaalta, vaikeaahan se on saada koiraa irtoamaan putkelle, kun koiraa ei selvästikkään ole sille taajuudelle viritelty.. Otan autuaasti viisaammilta neuvoja vastaan.

Noh, eipä siinä, täytyyhän näitäkin päiviä harrastukseen mahtua, sillä mitä olisikaan onnistumiset ilman epäonnistumisia. Ja eihän sitä aina ehdi olla ystävällinen ja seurallinen, ei kertakaikkiaan ehdi, muumeja lainatakseni. Vaikka ennemminkin olisi lainauksen paikka nyt lyhyesti ja ytimekkäästi kiroilevalle siilelle: prrrrrkl..

Epiksissä: seuranmestaruus- ja Porvoo-Loviisa ystävyysottelu

Kuvan © Riitta
Pyörähdettiin tänään seuran järjestämissä epiksissä ottamassa kaksi starttia mölliradalla. Vielä aamulla olin vähän huolissani koko lähtöajatuksesta Murun viimeaikaisten treenisikailujen aiheuttaman pienen epätoivon ja uskonpuutteen vuoksi. Mutta olihan se mentävä, kun kerran ilmaiseksi pääsi kokeilemaan kisatunnelmaa. Ja hyvä että mentiin!



Ensimmäinen rata, Porvoo-Loviisa ystävyysottelun möllirata (yllä), koostui lahopäisen muistini mukaan noin 18:sta esteestä. Mölliradalta oltiin tyypillisesti jätetty pois rengas, kepit sekä keinu, mutta puominkin sain huomata sieltä puuttuvan. Alussa sai vähän kikkailla hyppyjen kanssa ja putkikammotuksistakin sain rataantutustumisessa muutaman kauhuskenaarion kehiteltyä.
Autoon yksinään lämppäämisen jälkeen odottamaan jätetty pikkupiski oli mitä ilmeisimmin löytänyt sen kadonneen motivaationsa, sillä lahnailu, haahuilu ja tsippaileminen oli kaukana siitä menosta jota Muru tänään radalla tarjosi! Yllätyksekseni sain nimittäin huomata, että putkiin pyrähtäminen näytti jo varsin vakuuttavasti irtoamiselta, ja että vauhtia piisasi viimeaikaisiin treeneihin verrattuna ainakin tuplasti enemmän. Ehkä autoon hetkeksi yksinään jättäminen teki terää: rataantutustumisen jälkeen autosta hakemani koirakko oli varsin miellyttämishaluinen ja nöyrä tyyppi. Mene ja tiedä, lieneekö se sitten potenut siellä autossa yksinään kurjaa kohtaloaan hyljättynä koiraparkana ja kokenut valaistuksen. Nollaratahan se sieltä nimittäin rapsahti. Murulla on taipumusta hieman liioitella kontaktiensa kanssa, ja Aalla menetettiinkin varmasti se muutama sekunti Murun esittäessä hiottuja kontaktialueella-matelemistaitojaan. Hieno se silti oli. Yhdentoista parivaljakon joukosta meidän meno palkittiin kolmannelle sijalle!



Toisella, seuranmestaruusstartilla, möllirata perustui samaan pohjaan kuin edellinen ratakin. Alussa ollut kolmen esteen hyppysuora muodostui yllättävän monelle vaikeaksi. Ratapiirroksesta sitä on ehkä vaikea hahmottaa, mutta muurin jälkeinen putkikulma oli aika hankala, sillä hyppyjen taakse jätetty koira ei päässyt näkemään koko putken suuta muurin takaa ja lähes jokainen koira, jonka ohjaaja oli lähtenyt ohjaamaan hyppyjen vasemmalta puolelta, aukaisi virhepistesaldonsa ohittaessaan putkensuun. Meillä se meni kuitenkin varsin hyvin ohjatessani oikelta ja valssahtaessani muurin jälkeen. Pituus-estettä ylittäessään Muru taisi kuitenkin kolauttaa takajalkansa viimeisimpään kalikkaan, josta 5 virhepistettä. En kyllä itse sitä huomannut, kuin vasta saadessani tuloslippulappusen kouraan, jossa siitä mainittiin. Muuten rata meni puhtaasti ja jopa estesarja 10-14 onnistui, vaikka ohjasin sen radalla eri tavalla, kuin se mitä ilmeisimmin oli tarkoitus. Kolmannelle sijalle päädyttiin kuitenkin jälleen!

Päivästä jäi superhyvä fiilis. Murulla oli hyvä vire koko pitkän ja kuuman päivän ja uskonpuute haihtui hetkessä, vaikken uskokaan sen kadonneen lopullisesti. Eiköhän tässä tuon motivaation kanssa saada vielä ihmetellä, mutta uskon löytäneeni toistaiseksi toimivan aseen: lihapullat. Muru sai myös palkinnoksi hienon riepotuslelun, jota voisi myös alkaa käyttää palkkaamiseen tulevissa treeneissä.

Treenitauon -ja loman- loppu

Eilen loppui vihdoinkin meidän venähtänyt treenitauko. Otettiin loman viimeinen Ojankokäynti Fiiliksen ja Riitan kanssa, mutta mikä teki päivästä hieman rutiineista poikkeavan oli se, että mehän suunnattiin paikalle autolla! Ei siis kahta tuntia kolmella bussilla.
Saldo: kolmesti valoihin sammunut auto, matkapahoinvointinen Fiilis-parka, tutuksi tulleet Herttoniemen teollisuusalueen syrjäkujat sekä rapiat puolitoista tuntia autossa. Kaikki tämä kahdeksan (8) kilometrin matkalla. Älkää naurako! Sain juuri ajokorttini, ja sanotaanko näin, että sisäisen navigaattorini piuhat saattaa olla solmussa. Vaikka olihan meillä oikea navigaattorikin. En vain halunnut totella sitä, se kun olisi halunnut viedä minunlaiseni noviisin oikopäätä kehälle ajamaan hurjaa 80km/h nopeutta. Navigaattorin hieman virolaisella aksentilla maustettu nokkavan komentava äänikin saattoi olla osasyy moiseen kapinointiin. Saatoin hieman pelätä kanssamatkustajien hengen puolesta nöyrtyessäni lopulta navigaattorin tahtoon ja kiihdyttäessäni rampilta rekkojen sekaan. Päästiin me kuitenkin kirosanojen saattamina perille. Kiitos Riitta henkisestä tuesta! Ja pahoittelut mahdollisista traumoista..



Treeneissä Muru oli hieman lahna. Saatiin me kuitenkin rakentamaamme rataa muutamasti toistettua, minä edellä juosten koiraa kannustaen ottamaan edes muutaman laukka-askeleen mielikseni. Ehkä hommasta on kadonnut Murun silmissä se alkuloiste, pitänee yrittää keksiä millä maustaa tulevia treenejä. Yleensä se on ollut suhteellisen helposti motivoitavissa ihan jo pelkästään jollain kuivettuneilla juustonpalasilla. Superherkkukaan ei ole viimeaikoina motivoinut tekemään juuri mitään. Muru on myös alkanut kesken vauhdin lähtemään haahuilemaan nenänsä perässä. Tyyppi käyttäytyy muutenkin oudosti. Vinkkejä otetaan vastaan.

Tänään me vietetään viimeinen lomapäivä pitkästä aikaa ohjattujen treenien muodossa. Viimeistään maanantaiaamuna se kai on hyväksyttävä: loma loppuu.

Mutta kesähän muuten ei.

Maalaismaisemissa

Vieteltiin viikko maalaismaisemissa ja paluu kaupunkiin -ja valitettavasti pian myös uhkaavasti lähestyvään arkeen- sai todellisuuden taas pläjähtämään päin kasvoja ojentamalla autuaasti koulukirjat ja muistuttamalla niistä tietyistä velvollisuuksista, joita kolmannen vuotensa lukiossa aloittava opiskelija tietää omatunnossaan omaavansa.. Syksyn yo-kokeet. Kanssaopiskelijoiden tiuhat facebook-päivityksetkin ilmiantavat minun olevan viikkoja myöhässä koko lukemisrumbasta. Miten nyt voi olla jo elokuu? Jo pelkkä ajatuskin lukemisesta ja kurssien selvittelyistä saa tuskanhien kihoamaan otsalle. Vannon, että kesäloma on edellisinä vuosina varmasti ollut viikkoja pitempi. Ei, kuukausia pidempi.




Viikkoon maalaismaisemissa mahtui laiskottelua, kuvaamista, Murun syntymäpäivät, kuvaamista, sienestystä, ulkoilua ja kuvaamista. Murukin on päässyt tutustumaan kissanruokiin muutaman päivän kissanruokakuurilla sekä kasvattanut pöllöreuhkansa ja harmaan partansa takaisin, vaikkei trimmaamisestakaan tunnu olevan kuin hetki. -Ai siis hetkinen, eikö teidän koiranne ole koskaan saanut kissanruokakuuria? Sanotaanko näin, että kaksi mummelia otti Murun hoitoonsa minun käväistessä kotona kaupungissa. Palatessani takaisin, oli minua autuaan iloisena vastassa pieni karvaista sikaa muistuttava eläin. Muru oli saanut kissanruokaa -ja vieläpä kaverin mieliksi ihan kiitettävästi. Kissanruoka sekä syntymäpäiväaaton suklaat ja sipsit varmistivat sen, ettei tälle villisialle tarjoiltu enempää herkkuja, vaikka tietyn virstaanpylvään se tavoittikin 5-vuotta täyttäessään.



Atleettisista kuvista huolimatta vyötäröhän tuolta kaverilta katosi viikon lomareissun aikana, mutta juoksujen loputtua paluu treenikentillekin ajoittuu nyt alkavaan arkeen. Tunnettuna hyvän ruuan arvostajana Muru saa nyt tyytyä pieneen dieettiin kevytruuan muodossa. Veikkaan tosin, että tuo hölmö kulinaristi osaa pitää sitäkin arvossa. Oikeastaan Murun monipuoliset kulinaristiset taipumukset ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että pieni villisikani olisi pärjännyt taatusti Etelä-Savon erämaassa ilman mummeleitakin. Sen makuhermoja kun tuntuvat kutkuttelevan kissanruuan ohella myös herneet, mustikat, puolukat ja sammakot.
Kissanruuasta ei tosin heti seuraavina päivinä tuntunut olevan enää tavalliseen paluuta. Jo toista päivää jatkunut koiranruokapaasto on osoittanut appeen olleen enemmänkin kuin pienen koiran mieleen. Voisikohan tämäkin seikka vahvistaa epäilykseni siitä, että Murun perimässä saattaisi hyvinkin olla muutakin kuin kääpiösnautseria ja mittelspitziä.. Ehkä naapurin kissaa. Sataprosenttinen koira?

Veikkaanpa myös, että viimeinen lomaviikko saattaa sutjahtaa samoissa merkeissä kuin edellisetkin: koulukirjat pölyttyneenä kaapin nurkissa. Lukeminenhan kun aina alkaa samana päivänä..Huomenna.
Mutta lähtölaskenta treenitauon loppumiseen alkoi juuri!

Syntymäpäiväsankari

Päivälleen viisi vuotta sitten en vielä tiennyt mikä minua vielä odottaisi. Viisi vuotta sitten haaveilin omasta shetlanninlammaskoirasta, borderterrieristä, belgianpaimenkoirasta, japaninpystykorvasta, mittelspitzistä.. Vaan taisipa käydä tuuri, kun satuin saamaan juuri maailman parhaimman koiran.

Minun viisivuotiaani taitaa tietää itsekin, mikä päivä on kyseessä. Se nimittäin luonteelleen tyypillisesti otti varaslähdön juhlaansa. Napsi puolikkaan suklaalevyn pöydältä ja vieläpä muutaman sipsin päälle. Pirulainen. Tänävuonna ei ehkä tule maksalaatikkokakkua nakeilla ja dentastixeillä -ei tainnut tietää mitä menettäisi porsastellessaan-, mutten voi porsastelusta tänään suuttuakaan. Kunhan ei mene heittämään veiviänsä taas tuon syödyn suklaamääränsä kanssa.
Tuossahan se nyt köllöttää tyytyväisenä kuin pieni norppa mahansa kanssa. Suupielet suklaassa ja kesän ensimmäinen punkki korvanselustassaan.
Oma Muruseni.