Tunnisteet:
Käytiin siis sunnuntaina ottamassa meidän ensimmäiset viralliset startit Hyvinkäällä Janakkalan koirakerhon järjestämissä kisoissa. Olin ilmoittanut meidät B- ja C-radalle, joista ensimmäinen oli siis agilityrata ja jälkimmäinen hyppyrata. En viitsinyt ilmoittautua kaikkiin kolmeen, sillä en tiennyt kestäisikö hermoni jännitystä kolmen startin verran tai osaisiko Muru käyttäytyä tupaten täynnä olevassa vieraassa hallissa. Ajattelin myös, että jos jättäisin ilmoittautumatta A-radalle, ehtisin hyvin lämmitellä ja katsella muiden suorituksia ennen omaa vuoroa. Vaikka jännittämiseksihän se meni.
Kisapaikka oli vanha, hieman ummehtuneen ja homeisen hajuinen halli, jonka tekonurmipohja oli aika liukas. Mielelläni syyttäisin tekonurmea ihmeellisen näköisestä hissuttelustani radalla, mutta minulla taitaa siihen olla jo muutenkin taipumusta. Radallahan tuntuu, kuin juoksisi kuin tuulispää, mutta video osoittaa koomisen totuuden. Lupaan alkaa harjoitella juoksemaan. Ottamaan suurempia askelia, nimittäin. Suoristamaan polvet aina välillä.
B-radalta saatiin HYL, enkä voi kuin ihmetellä omaa toimintaani koko radalla.
Muru singahti putkesta edelleni, sillä en ollut tehnyt mitään hidastaakseni koiran vauhtia kepeille tultaessa. Siellä sitten Murun taakse jäätyäni yritin epätoivoisesti huitaista keppien suuntaan, ja ohihan se meni. Viitonen. Laitoin Murun kepeille uudestaan, mutta lopusta se jätti pujottelematta viimeiset kaksi väliä. Arvatkaa mitä tein? En mitään (!?), en korjannut millään tavalla, vaan jatkoin eteenpäin. HYLlyksihän se vitonen sieltä muuttui. Eheh. Muru oli kisapaikalla vähän hermostuneen oloinen, mikä saattoi osaksi johtua omasta jännityksestäni, mutta epäilisin kuitenkin vieraalla hallilla ja suurella väkimäärällä olleen myös vaikutusta pienen koiran psyykkeeseen. Se mölisi jatkuvasti tuijottaen minuun kysyvästi. Lämmittelypaikalle oli koottu pieni estesarja, joka koostui kepeistä, parista hypystä ja A-esteestä. Otin Murun kanssa keppejä muutaman kerran huomatakseni, ettei se millään kyennyt tekemään kahta viimeistä väliä. En vieläkään tiedä mikä siihen oli iskenyt, sillä kepit olivat juuri se este, jonka luotin Murun osaavan. Vieraiden putkien olin aiempien kokemusten perusteella itse odottanut olevan Murulle radalla ehkä ongelma, mutta yllätyksekseni kepit koituivat meillä ihmettelyn aiheeksi. Lämmittelyn vuoksi hermoilin keppejä radalla, ja otin ne C-radalla varmuuden vuoksi koiran oikealta puolelta ohjattuna, vaikka tiesin, ettei se selvästikään ollut tarkoitus.
Tässä välissä tuomari oli vaihtunut. Tuomarin viheltäessä pilliin, asetin Murun lähdössä istumaan ja huomasin Murun olemuksesta samantien, että jotain se oli pelästynyt. Se tuijotteli keppien vieressä seisovaa tuomaria epäluuloisen näköisenä. Odottelin Murua keppien oikealla puolella, mutta sähläsin sitten koko ohjaamisen. Törkkäsin koiran aivan selvästi hakemaan kepit väärältä puolelta liian aikaisella huitaisulla. Huomatkaa videosta hieno viive, jolloin vasta itsekin tajusin virheen ja lähdin ottamaan keppejä alusta. Muru katseli tuomarin suuntaan hännän laskiessa vienosti, mutta lähti kuitenkin kepeille ja menikin ne loppuun asti. Vitonen siitä alun sähläämisestä kuitenkin tuli. Keppien jälkeisen ruman valssin jälkeen loppurata meni ihan hyvin. Murulla oli vauhtia ja irtosi hyvin, vaikkakin tiesin sen olevan nopeampikin. Omalla varmistelullani kuitenkin hidastin varmaan koirankin tahtia. Kepeistä kertyi sekä yliaikaa, että vitonen, mutta ihme kyllä meidät kutsuttiin kolmannelle palkintosijalle.
Lähes välittömästi oman vuoromme jälkeen Murun häntä laski koipien väliin ja koko koira alkoi läähättää ja täristä. Seuraavan kerran kun pilli vihelsi, tiesin mistä Murun kauhu kiikasti. Se pilli. Uusi tuomari puhalsi omaan pilliinsä niin antaumuksella, että Muru pelästyi silmittömästi koko ääntä. Kisattiin numerolla viisi, mikä osoittautuikin loppuenlopuksi hyväksi asiaksi: meitä ennen ei hyppyradalla ollut kuin pari koirakkoa, joten Muru ei ollut ehtinyt kuulla tuomarin pillin vihellystä ennen omaa vuoroaan. Loppuajan se tärisi kauhuissaan ja pyrki ovelle. Odoteltaessa palkintojen jakoa, yritin rentouttaa Murua (lue: survoin lihapullaa sen kitaan joka kerta, kun pilli vihelsi), mutta mikään ei auttanut. Se oli aivan kauhuissaan, kuin uutena vuotena rakettien paukkuessa. Hmh.
Olen aika tyytyväinen päivään, vaikka kepit jäivätkin harmittamaan. Vaikka molemmat olivatkin enemmän tai vähemmän aivan oma vikani. Toivon myös, että Murulle jäi hyvä mieli, ja ettei se keksisi nyt alkaa pelätä tuota pillin vihellystä tulevissakin kisoissa. :( Voisi olla nimittäin aika hankala pulma.. Täytyy silti sanoa, että on se Muru vaan pätevä pieni koira heikkoine hermoineen.
