Juhannustanhut Ojangossa

Takana Lontoon reissu sekä aksaviikonloppu. Lakkiaisten kunniaksi varattu matka Lontooseen toteutui vihdoin ja turistilomaan sisältyi pakolliset Big Ben- ja London eye-nähtävyydet, puntien kuluttamiset Oxford Streetillä sekä pikaruokapainotteinen ruokavalio. Muru lähti maalaismaisemiin hoitoon matkan ajaksi, mutta sain jo parin päivän kuluttua viestin, että Muru tulee takaisin kotiin. Sillä oli kuulemma ikävä. Ikävä ei ollut helpottanut kotonakaan omien ihmistensä luona, vaan se oli kuulemma paastonut surkeana sillä aikaa kun omistaja oli ollut Lontoon hulinoissa. Tulin perjantain ja lauantain välisenä yönä kotiin, kun muu perhe oli aiemmin päivällä lähtenyt juhannusreissuun jättäen Murun ypöyksin kotosalle. Riemu oli irti kun astuin ovesta sisään; uniparta lyttääntyneenä Muru juoksi sängystään ovelle vastaan ja pelkäsin tosissani sen saavan sydänkohtauksen. Kaivoin laukustani Disney-kaupasta tuliaisiksi tuomani Bolt-pehmolelukoiran Murulle ja olisitte nähneet sen ilmeen!



Minua huvitti löytäessäni Luonnonhistoriallisesta museosta jotain niinkin kotoisaa, kuin tämän täytetyn villisian. Se muistutti niin tavattomasti omaa kippurahäntäistä sikaani (sillä erotuksella luonnollisesti, että omani on parrakas), etten malttanut olla röhisemättä ääneen hölmölle ajatukselleni..

Mutta siihen agilityasiaan!



Kuvat otti Riitta, kiitos!
Jo kotiinpaluuta seuranneena päivänä suunnattiin nimittäin Ojankoon vetämään Riitan ja Fiiliksen kanssa "ihan lyhyet treenit vaan". Samoin seuraavana päivänä. Jo pelkästään ratojen rakentamiseen kului useampi tunti ja naurettiin, kuinka ollaan nyt vietetty kaksi peräkkäistä juhannusta Ojangossa. Tosiharrastajat (m-hhm, hullut) eivät ainoastaan jätä piittaamatta jet lagistä tai sadesäästä, vaan myös viettävät vuotuisat juhlapyhät treenikentällä. Menisi varmaan jouluaattokin jossain treenihallissa, jos tilaisuus tulisi..

Lauantaina rakennettiin Anne Saviojan kisoissa käyttämää ykkösluokan rataa, joka ehkä treenin kannalta oli liian helppo. Tietysti, kun saa tehdä niin monta toistoa kuin jaksaa. Sunnuntaina otettiin kakkosluokan rataa, jota rakennettiinkin hartaasti ja pitkään. Muru kuitenkin oli ilmeisen väsynyt jo edellispäivän treeneistä, eikä se jaksanut paria toistoa pidempää. Saatiin me "nollarata", mutta hidas sellainen. Ei kai auta syyttäminen. Yritän saada taas jotain videomateriaalia pitkästä aikaa vaikkapa seuraavissa treeneissä. Murun kepeillä näkyy kivasti edistystä ja viimeisimpiin (apua, siis viimekesäisiin!) videomateriaaleihin verrattuna suotuisaa olisi, että myöskin vauhdissa sekä omassa ohjaamisessanikin.
Otettiin treeneihin mukaan se pahamaineinen pilli, jonka ääneen Muru on kotona ja ulkona jo ihan hienosti tottunut. Se juoksee ahnaasti luokse kuullessaan pillinvihellyksen. Eri oli sitten kentällä, jossa itseni sijaan värväsin Riitan puhaltamaan pilliin kentän keskeltä lähdön merkiksi. Murulla heräsi samantien epäluulo, ja se alkoi tiirailemaan Riitan suuntaan epätietoisen näköisenä. Itsehän survoin lihapullaa Turilaisen (kiitos Riitta uudesta lempinimestä!) kitaan aina äänen kuuluessa. Ei Muru sätkyä saanut äänestä, mutta selvästi oli eri ääni kellossa, kun joku muu vihelsi pilliin, kuin minä. Epäilen kuitenkin suuresti, etteikö Muru reagoisi edelleenkin yhtä voimakkaasti ääneen kisatilanteessa kuin silloin maaliskuussa. Nielen kuitenkin pettymyksen ja jätän siis suosiolla ilmoittamatta Murun nyt heinäkuussa häämöttäviin kisoihin. Huoh.



Tänään oli tarkoitus lähteä Purinalle turisteilemaan kisapaikalle, mutta tämänpäiväinen sää oli jo minullekin liikaa, sillä vilustumisen oireet viikonlopun treenailuista olin jo selvästi itsestäni löytänyt. Seuraaviin ohjattuihin treeneihin - joista meille on muuten ehtinyt kertyä jo reilu viisi viikkoa taukoa - on tarkoituksenani ottaa mukaan pilli ja jatkaa vain viheltelyä nyt treenin lomassa. Kärsivällisyys ei kuulu vahvimpiin luonteenpiirteisiini, joten koko tämä prosessi on ollut kaikenkaikkiaan aivan käsittämättömän turhauttavaa. Sinnikkyyttä kuitenkin löytyy, vaikka voin myöntää välillä turhautuneisuuksissani ajattelevani, ettei tämä pönttö ongelma ole lainkaan ratkaistavissa.
Pönttö, pönttö, pönttö ongelma pöntöllä Turilaalla. Pönttö pilli.

Pentukuumetta ja päivitysvelkaa

Taitaa olla taas päivitysvelkaa. Päivittämättömyydestä on muodostumassa oravanpyörä, sillä aina kun kerrottavaa olisi, täytyisi asia pohjustaa jollain tapahtuneella, joka ei ole blogiin päivittämättömyydestä johtuen tullut yleiseen tietoisuuteen. On hölmöä kirjoittaa pienromaania yrittäessään sopertaa vaikkapa edistymisestä ja edistymättömyydestä harrastusrintamalla. Yritän korjata asian. Aloitetaan latomalla tönökuvia kuluneelta kuukaudelta.






Toukokuussa..

- Vesi oli kylmää, mutta talviturkin heittämisessä ei aikailtu - turvallinen kallio katosi Murun tassujen alta ja uimaretki päättyi äkkisukellukseen hyisessä vedessä.
- Kymmenen kilometrin metsätaivalluksen suorittaminen yhdessä Riitan sekä Nannin ja Fiiliksen kanssa jäi vasta eksymisasteelle..
- Kesän ensimmäinen kyy
- Punkkisaldo: nolla
- Pyöräilykilometrejä takana iloinen summa
- Juoksut ja lyhykäinen treenitauko

Edistymisestä ja edistymättömyydestä mainittakoon toukokuulle kertynyt pienehkö treenitauko, joka johtui ylioppilasjuhlakiireestä ja epäonnesta - viimeisimmät treenit nimittäin peruuntuivat, kun meidän treenikenttämme oli vallannut lukuisten rekkojen ja niiden kuljettajien suma. Rekkamania keskellä koulutuskenttää. Juoksujen loputtua uskaltaa taas pikkuhiljaa suunnata kohti Ojankoa, jonne ollaan parina iltana körötelty ottamaan pienet keppi- ja kontaktitreenit. Edistyminen ja edistymättömyys pähkinänkuoressa: pilliongelmaa on yritetty ratkoa neuroottisella pillinviheltelyllä ja valo alkaa tunnelin päässä jo sokaista pimeään tottuneita silmiä. Olin jo tuomassa pilliä edellisiin treeneihin, jotka edellämainitusta syystä pääsivät peruuntumaan. Muru alkaa nähdä aiemmin niin vilunväreitä ja kauhunhetkiä nostattaneen äänen jo positiivisena asiana - aina kun kuuluu meteliä, on luvassa herkkuja. Olen käyttänyt pilliä jo kuin naksutinta ja Murullehan pikkuhiljaa valkenee jutun juoni. Kun se lenkillä tulee kutsusta luokse, on luvassa pillinvihellys ja herkkupala. Olenpa ottanut pillin käyttöön myös opettaessani Murua pujottelemaan jalkojen välistä. Pää on kuitenkin parempi pitää vielä toistaiseksi kylmänä, sillä pilli ei ole vielä päässyt viheltämään vieraan ihmisen toimesta treenien aikana. Varovaisesti voisin kuitenkin todeta edistymistä tapahtuneen.

Vihdoinkin päästessäni kesäkuuhun lakkiaisrumban loppumisesta huojentuneena voisin mainita säälittävästä yrityksestäni boikotoida pentublogeja oman henkisen hyvinvointini vuoksi. En tiedä koska tai milloin tai voiko edes olla mahdollista, että pentukuumeeni on voinutkaan nousta tälläisiin lukemiin. Vaikka toisaalta, minä ja boikottini. Arvatkaa, millaiset blogit tarkistan juuri ensimmäisenä. Minä ja tahdonvoimani. Ei välttämättä tee hyvää tarkastaa säännöllisin väliajoin suosikkirodun kasvattajien pentublogeja ja katsoa, kuinka suosikkipennut pääsevät omiin koteihinsa. Ja mahdollisesti vieläpä leikkiä salapoliisia etsien netin syövereistä blogia, jossa kotiutuneen pennun kuulumisia voi seurata sivusta polttavan mustasukkaisuuden korventaessa kurkussa. Olen varmasti ainoa, sillä kuka tervejärkinen antaa pentukuumeen nousta tälle tasolle? Sanokaa nyt joku, että olette tehneet samaa. Vaikkakin epäilen ja kyseenalaistan mielenterveyttäni.
Ylioppilasjuhlien jälkimainingeissa äitini tokaisi päähänsä juolahtaneen, että koiranpentuhan se olisi ollut mainio lakkiaislahja. Hehheh. Ei tullut pentua.. Mutta! Se siitä vuodatuksesta, yritän vastaisuudessa säästää teidät tältä aiheelta! Vaikkakin palaan varmasti asiaan samoissa merkeissä ennemmin tai myöhemmin. Se tahdonvoima..

Ja se siitä yrityksestä pitää tämäkin päivitys lyhyenä. Nyt kun juhlat on vihdoin juhlittu ja lukio on virallisesti takana, voin keskittyä tulevaan ja suunnitella suunniteltua päästyäni mielikuvituspentuni tulevia koulutusmetodeja.