Haukkupantoja, hammashuolia ja hyllyjä

Taas on maaliskuu hurahtanut pikakelauksella! Ollaan hyvää matkaa kohti kevättä. Sulaisi jo hangetkin! Penniä kiinnostaisi hirveästi tietää, mitä kaiken sen lumen alla olikaan. Se tonkii lumikasoja ja syö kaiken mihin punainen nenänpää maahan osuessaan törmää. Teenpäs muuten nyt top3-koosteen meidän parista kuluneesta viikosta. On ollut jos jonkinmoista.

Hyllyjä Purinalla

Käytiin pitkäperjantaina ottamassa kaksi agistarttia Purinalla. Tehtiin meidän tähänastisen kisaurakan kirkkaasti kammottavin ratasuoritus heti meidän ensimmäisellä kolmosluokan startilla ja varmaankin sitten toiseksi tai vähintäänkin kolmanneksi rumin jo heti seuraavalla yrittämällä. Lähdin kisaamaan siinä mielentilassa, että hei, meidän meriitit on jo saavutettu ja mitäs tässä enää paineita ottamaan. Mutta eihän pikkuiset aivoni osanneet varoittaa minua siitä, millaisessa valossa sitä lähtisi menestyjien sekaan kipittelemään kolmosradoille! Iso nimi toisensa perään juoksi komeita ratoja ja jännitys (tai pikemminkin näyttämökammo) sai pään tuntumaan kevyeltä ja jalat painavilta. Esteet ilmestyivät jalkoihini kuin tyhjästä ja hoipertelin maaliin häpeänpuna poskilla. Pienimmätkin suunnitelmallisuuden hiveet, joita epätoivoisesti yritin rataantutustumisessa muovata päähäni kolmenkymmenen muun miniohjaajan keskellä katosivat sen sileän tien kun pääsin istuttamaan koiran starttiin. Sieltähän minä nimittäin pyrähdin Murunkin hämmästykseksi ensimmäiselle esteelle ennen kuin koira oli saanut takalistoaankaan maahan asti. Olin aivan hätää kärsimässä huitoessani suurinpiirtein esteiden suuntaan ja hyllytettiinkin sen seurauksena ensimmäisellä radalla varmaan kolmesti. H-i-r-v-e-ä-ä!


Muru ja kevätkuontalo! Karvaa lähti nyppiessä muuten varmaan miljoonatuhatta kiloa.

Muru oli hilpeällä tuulella eikä ottanut itseensä tai pahemmin antanut armoakaan hätääntyneelle ohjaajarukalle. Sikaili ohi esteiden, vaikka empaattisena eläimenä yleensä ymmärtääkin, minne suunnata vaikka käsi osoittaisi vastakkaiseen ilmansuuntaan. Eipä sillä - olen aina ollut sitä mieltä, että pieni sikailu ainakin Murun osalta on ihan suotavaa agiradalla. Seuraava startti hyllytettiin Murun jättäessä viimeisen keppivälin pujottelematta ja jätin korjaamatta. Muru oli niin erikoislaatuisella mielentilalla, etten halunnut pilata sen iloa vaan jatkettiin rata loppuun ilman virheitä. Oli sekin silti ruman näköistä. Nöyrimmät anteeksipyyntöni, sillä säästän teidän silmiä ja omaa häpeää nyt jättämällä kisavideot tällä kertaa suosiolla julkaisematta..

Penni oli kisoissa turistina ja oli aika huoleton menijä. Vähän piti kiljua kun tajusi mistä paikanpäällä oli kyse. Pikkuaussie olisi mielellään käynyt itsekin radalla vähän sinkoilemassa putkiin.

Hammashuolia

Meidän menestyksekkäät kisat oli kaataa Murun pahasti enteilevä suu. Huomasin viikkoa ennen kisoja Murun ikenien helottavan punaisina ja kahden etuhampaan muuttaneen väriään muista hampaista poikkeaviksi. Käytiin ottamassa asiasta selko eläinlääkärillä ja valmistauduin henkisesti (ja taloudellisesti) siihen, että Muru joutuisi hampaineen uudemman kerran toimenpiteeseen ja hymy harventuisi entisestään. Siitä on nyt kaksi vuotta, kun Muru viimeksi joutui leikkauspöydälle ienkasvaimen ja parin etuhampaan poistoon. Ajattelin edessä olevan vähintäänkin sama rumba antibiootteineen ja kipulääkkeineen.

Eläinlääkäri totesi kahden värjäytyneen hampaan olevan kuoliossa, mutta ne eivät vaatisi toimenpidettä niin kauan, kun koira ei niitä oireile tai suun tila ei muutu. Ientulehdusta ei ollut. Yllätyksekseni matkaan ei siis lähtenyt antibiootteja eikä liioin kipulääkkeitäkään. Käytännössä kuoliossa oleva hammasjuuri on herkempi tulehduksille, joten hammasvälit on pidettävä puhtaina. Jos suuhun pääsee ientulehdus, paise tai epulis (ienkasvain), on suu todennäköisesti röntgenkuvattava hammasjuuripaiseen varalta. Toistaiseksi sille ei onneksi tarvetta ole, eivätkä hampaat vaivaa pikkukoiraa.

Kauhun hetkiä ääntään rakastavalle eläimelle..



Muruparka. Pari viikkoa sitten tuli nimittäin mitta täyteen kyseisen eläimen mekastuksesta ja hain sitruunapannan niin kamalaksi kuin se pienen koiran kohtaloksi voikaan koitua. Penni on tikittävä aikapommi testaillessaan äänenkäyttönsä rajoja. Jo siitä lähtien, kun pentu kotiutui, on mekastukselle ja kaikenlaiselle muullekin äänenkäytölle sisätiloissa ollut täysi nollatoleranssi. Niistä harvoista haukkuäänen testauksistaan se on nimittäin päässyt suoraan vessaan harjoittamaan miettimistä asianhaaran suhteen. On tepsinyt, mutta yksi itsepintaisen kimeä-ääninen kippurahäntä ei ole koskaan oppinut hillitsemään mekkalaa jonkun astellessa kotiin. Panta on roikkunut vasta parina päivänä kaulassa, mutta kyllä se vaan toimii. Ihmettelen, miksen koskaan aiemmin ole tullut hankkineeksi haukunestopantaa. Sehän on ihan ihmeratkaisu - kun kaikki muut keinot on käytetty.

Viimeinen pääsiäislomapäivä vietetään huomenna hirvilenkin merkeissä. Valloitetaan kymmenen kilometrin metsätaival keskellä ankaraa luontoa, mutta tällä kertaa pakataan reppuun termari ja ainakin viisi ruisleipää.

Penni 8kk

Iso tyttö! Strategiset mitat eivät ole juurikaan muuttuneet sitten viimemittauksen, mutta turkki on kasvanut pituutta. Pentu on päässyt ahkeran tokotreenin makuun ja agilityn saralla ollaan kohdattu meidän ensimmäiset pulmat.

Ristiriitaiset olotilat: on toisaalta hirvittävän haikeaa, että pentu kasvaa niin nopeasti ja ettei siitä pehmoisesta pikkuruisesta karvamöllykästä isoine tassuineen ja kömpelöine askelineen ole kauheasti jäljellä. Pennuntuoksu on haihtunut turkista jo kauan sitten ja askelluskin on saanut jo varsinaisen neitimäiset pyörteet. Toisaalta en malta odottaa pennun kasvavan isoksi! Haluan jo nähdä millainen koira siitä kehkeytyy. Olen päivä päivältä enemmän ja enemmän riemuissani siitä, miten upealuonteinen ja kaunis koira Pennistä onkaan tulossa.

Onnellisin mielin kahdeksan kuukautta. Ja ensimmäisiä juoksuja odotellessa: Pennin sisko aloitti omansa jo pari viikkoa sitten!

Ympyrä sulkeutuu

Käytiin sunnuntaina Hyvinkäällä kisaamassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Muru ensimmäisissä kisoissaan sai kokea ensimmäiset kauhun hetkensä ja hännänpäätä vavisuttaneet pelonväreet pillinvihellyksestä. Kaksi starttia, joista jälkimmäiseltä nolla ihanneajassa — ja suureksi yllätyksekseni serti kolmosluokkaan. Siitä on vuosi, kun aloitettiin meidän pitkä ja kivikkoinen kisamatka. Hyvä vuosi.

Ensimmäiseltä hyppyratastartilta kymppi: pikkupiski ohitti pituuden ja pakka hajosi viimeistään sitä seuranneilla kepeillä, joihin se haki väärältä puolelta. Meidän ensimmäinen kymppi! Muru kävi uskomattoman hitaalla ja vedätin sitä todella kaukaa perässäni yrittäen innostuttaa sitä edes kilpajuoksuun kanssani. Ei mennyt niin kuin Strömsössä. Seuraavalla radalla petrattiin kumpikin hieman, vaikkakin tein turhan varmoja ohjausvalintoja. Naureskelin ratasuorituksen jälkeen vannoen, etten seuraavalla radalla tekisi yhtäkään valssia, sillä takana oli kolme turhaa, muilla tekniikoilla helposti korvattavaa, valssia. Eipä tullut seuraavaa rataa, sillä minun suureksi yllätyksekseni meidän kömpelö esitys riitti neljänteen sijaan ja sertiin!


Olin radalla kuin peura ajovaloissa, eksyksissä ja solmussa jalkojeni kanssa. Ei aivan sellainen esitys, jollaiselta ikimuistoisen nousunollan kolmosluokkaan olisin unissani napsaissut, mutten valita — en sentään ohjannut puomin jälkeen radan viimeiselle hypylle, vaikka olin aikeissa.

Kisassa palkittiin kolme sijoittunutta, eikä matikkapääni päässyt sen ympäri, ettäkö meillä olisi neljännellä sijalla yhdeksästätoista osallistujasta ollut mahdollista saada luva ennen kuin meidät kuulutettiin palkintojenjakoon vielä erikseen noutamaan omaa sertiämme! Olin aivan häkeltynyt! Olin valmistautunut meneväni seuraavaan rataantutustumiseen ja tsemppasin itseäni henkisesti seuraavaan koetukseen. Muru oli juuri nukkunut takkini sisällä jaloissani häkkialueen reunamilla ja olin ihmetellyt, kuinka tyystin eri koira minulla olikaan vieressäni verrattuna vuoden takaisiin ensimmäisiin kilpailuihimme ja sitä seuranneisiin hammastenkiristystä aiheuttaneisiin tuleviin koitoksiin. Käsittämätöntä. Nyt noudettiin menolippua kolmosluokkaan, vaikka vielä vuosi sitten ei päästy ratojen lähellekään ilman koko pikkukoiraa vavisuttanutta tärinää ja häntää koipien välissä.

Sert-ruusukkeen ojensi sama tuomari, joka ensimmäistä kertaa antoi meille lähtöluvan pillinvihellyksellä ensimmäisellä kisastartillamme vuosi sitten.

Ympyrä sulkeutuu — meidän tavoitteet on meriittien osalta luonnollisesti saavutettu, mini3. Kisat ei vielä tietenkään ole kisattu, vaikkakin nyt koko kisaamisen maku muuttunee tyystin. Ehkä lakkaan jännittämästä. (Itseni tuntien tiedän tosin vain huijaavan itseäni, mutta onhan se lohduttava ajatus.) Seuraavat kisat katselen jo kolmosluokkaan. Mutten ihan heti seuraavalle viikonlopulle: nautitaan nyt tästä pilvien päällä leijailemisesta pikkuinen tovi.

Maailman paras pikkukoira. Ja aika hieno 20-vuotissynttärilahjakin allekirjoittaneelle.

Aurinko lämmitti takin lävitse