Välillä on hankalaa olla trio

Tehtiin viikonloppuna pitkästä aikaa kierros Haltialassa Riitan ja koirien kanssa. Tuntuu, kuin edellisestä kierroksesta olisi kulunut pidempikin tovi, sillä oikeastaan vasta nähdessäni Pennin Fiiliksen rinnalla huomasin todella, miten se onkaan tässä välissä ehtinyt venähtää. En pysty itsekään olla hämmästelemättä, kuinka ällistyttävän nopeasti aika taas tuntuu valuvan. Kohta on joulukuu. Joulukuu! Tänäaamuna koirilla oli kevyt askel vasta maahan pudonneella lumikerroksella. Viikonlopun kuvissa puolestaan on vielä kuin kesä.

Muru pääsi kuin varkain aloittamaan juoksunsa. En ollut onneksi ehtinyt maksaa ilmoittautumisia vuoden viimeisiin agilitykisoihin. Tällä kertaa ne juoksut pääsivät yllättämään. Suuremmin vieläpä kuin ensilumi autoilijan. Kuten luntakin, olisin normaalisti varmaankin osannut jo odotella niitä näille kieppeille, mutta nyt olin välttynyt niiltä tyypillisimmiltäkin vihjeiltä. Se on ollut jostain käsittämättömästä syystä mahdottoman turvoksissa ja olin miettinyt pääni puhki mistä se olisi voinut johtua. Ruokaa se ei ole saanut mitenkään tyypillistä enempää tai liikuntaa vähempää. Treeneissä se on ollut aavistuksen ponneton. Pennille äkäinen. No juoksut. Muru on kieltämättä saanut vähemmän huomiotani - puolet aiemmin saadusta huomiosta on nyt perinyt Penni. Ellei enemmänkin. Pentua täytyy olla viemässä tunnin välein pihalle ja syöttääkin neljästi päivässä. Ja saa se kahdenkeskistä laatuaikaakin kahdesti viikossa pentutreenien muodossa. Murun jättäminen kotiin Pennin treenien ajaksi ei tuntunut helpolta ensimmäisellä kerralla, eikä ole helpottunut viikkojenkaan kuluessa. En ollut koskaan ajatellut kahden koiran omistamisessa tätä puolta. En pidä siitä. Onko pentu vienyt huomioni oikeasti niin, etten ole huomannut Murun juoksuja ennakoivia ilmiselviä merkkejä? Voi Muru. Minun Muruni. En voi uskoa sitä.

Pennin jättäminen kotiin on miljoonasti helpompaa, mutta käytännöllisempää on usein ottaa se mukaan. Oli se sitten häkissä kuuntelemassa meidän treenejä tai lenkillä riekuttamassa Murua. Murua sen sijaan on turhaa ottaa mukaan pentutreeneihin häkkiin istumaan. Me ollaan Murun kanssa oltu niin ehdoton kaksikko, että trioksi muotoutuminen on ollut psyykkisesti aika omituista. Nyt minun pitäisi jakaa aikani ja huomioni kahdelle, vaikka se aiemmin oli keskittynyt niin Muruun. Harjoitellessamme Pennin kanssa pentutokon kotiläksyjä, Murun mielenkiinto herää tuttuun naksuttimen ääneen ja se kömpii sohvalta seuraamaan Pennin touhuja. Penni saa harjoitella juttunsa ja lopuksi pyydän Murua istumaan, tekemään bravuuritemppunsa ja annan sille säälinamin. Naureskeltiin Riitan kanssa, kuinka Murusta on tullut niin nössykkä. Inhimillistäisin sitä aivan liikaa, jos kuvittelisinkaan sen murehtivan näitä asioita samalla tavalla kuin minä. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka pennun tulo on vaikuttanut minun ja Murun väliseen suhteeseen. Muru on elämäni koira, mutten ole tainnut viimeaikoina antaa sille arvoa. Haltialan pelloilla se kuljeskeli nenä maata viistäen tyypilliseen tapaansa pienessä punaisessa sadetakissaan nuorempien kirjaimellisesti juostessa sen yli. Seitsemästäkymmenestä otoksesta kahdeksaan oli ikuistettu pieni sadetakkinen koira. Kolmesta niistä punainen sadetakki näkyi vaimeasti taustalla.



Tämäkin varmaan pitäisi luokitella kategoriaan Hömppää. Taidan olla ihan hölmö miettiessäni näitä juttuja. Olenkin. Eihän Murukaan niillä rasita päätään tai tunnu muutenkaan olevan mitenkään erityisen tyytymätön. Päinvastoin, se on tuntunut olevan niin tyytyväinen oloonsa saadessaan koiraseuraa.
Tänään lähdetään kuitenkin pitkälle iltalenkille. Minä ja Muru.

Haasteita

Me ollaan saatu nyt hiljattain ihan hirmuinen määrä erilaisia haasteita ja tunnustuksia. Ne ovat omalta osaltani jääneet tyystin taka-alalle, vaikka olenkin hymähdellyt muiden hauskoille kysymyshaasteiden vastauksille ja löytänyt meidän blogin parilta Liebster-palkintolistalta. Meidät haastoi Milena, Jenny sekä Jemina. Ihanat Liebster-tunnustukset saatiin Josefiinalta ja Iralta.

Annetaanpas ensin arvostusta muutamalle lemppariblogille:

"Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa."
1. Kiitä antajaa, ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi blogia (joilla on siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

Minun Liebster-tunnustukseni tulin arponeeksi niiden lukuisien blogien joukosta, joita olen seurannut aikojen alusta saakka ja jotka kuuluvat jokapäiväiselle tarkastuskierrokselle: Amor, Niittipanta naulakossa, Oman elämänsä multivaliot, Kleinspitz Taavi sekä Nana ja Rilla.

Kysymysten pariin!

1. Mikä on parasta koiraharrastuksissa?
Ne pienet onnistumiset! Yhdessä koiran kanssa koettu oivallus ja kantapään kautta oppimiset. Yhdessä tekemisen ilo.

2. Mikä on sellainen koirarotu, joka on aina viehättänyt sinua, mutta jota koskaan tulet hankkimaan?
Cavalierit ja cockerspanielit ovat veikeitä pieniä menijöitä. Pienenä olin varma, että jonain päivänä minullakin olisi oma Kaunotar. Sainkin Kulkurin.

3. Edustaako nykyinen koirasi sellaista rotua jollaisia aiot vielä tulevaisuudessakin hankkia? Kyllä/ei, miksi?
Jos joskus eläkepäivinäni sattuisi tilaisuus hankkia Murun kaltainen mittelspitz/kääpiösnautseri-sekoitus, en varmaankaan voisi olla ottamatta pentua, joka muistuttaisi minua elämäni koirasta. Sekarotulinja näin muutoin saattaa jäädä minulta, sillä koen tärkeänä tietää mistä koira on peräisin - en ainoastaan tietääkseni koirani suvusta terveydellisten seikkojen vuoksi, vaan myös yksinkertaisesti siksi, että haluan kyetä seuraamaan millaisia yksilöitä suvusta löytyy ja kuinka paljon ne muistuttavat omaani. Liian usein olen Murun kanssa tullut ajatelleeksi, minne pentueen muut pennut päätyivät, missä ne ovat nyt ja minkälaisia ne ovat. Mistä Muru oikeastaan on peräisin ja mikä tekee Murusta Murun.
Penni puolestaan aussiena on ensimmäinen laatuaan minulle ja ainakin toistaiseksi tuntuu, että olen rotuvalinnassani osunut oikeaan.

4. Mitkä ovat koirasi parhaimmat piirteet?
Murussa persoona kaikkine raivostuttavine piirteineen. Ailahtelevainen, itsenäinen ja mukavuudenhaluinen. Aivan kuin minä. Pennin parhaita piirteitä ovat avoimuus ja reippaus, työnilo ja (koputan nyt puuta minkä kykenen) hiljaisuus. Se ei ole ottanut Murusta oppia ärsyttävässä räkinässä.
Katsotaan, nauranko tälle vuoden päästä.

5. Suuren linjan tavoitteesi koirasi kanssa?
Meidän tavoitteet on aika harrastuspainotteisia: Murun kanssa agilityssä kolmosiin, Pennin kanssa monipuolisesti erilaisille harrastustantereille.

6. Parhaat kuvat koirastasi?

Jos pitäisi valita Murusta sellainen The kuva, se olisi varmaankin tuo ensimmäinen. Kesältä 2009. Jälkimmäisessä kuvassa Muru on niin hienona, kuin voi vain olla. Hirveän vaikeaa kuitenkin valita, kun kuvia on valehtelematta satoja ja taas satoja.

Pennistä valikoima puolestaan on suppeampi. Tykkään kuitenkin näistä:


7. Millainen tapahtuma oli ensimmäisen koirasi hankkiminen?
Olin ala-asteikäinen, kun Muru tuli meille. Olin suunnattoman rakastunut shetlanninlammaskoiriin ja olin suunnitellut Murun olevankin trikki sheltti. Jo seuraava koira olisi ollut blue merle ja nimi olisi ollut Milli. En koskaan unohda pientä vihkoa, jonka piirsin täyteen Muru-sheltin kuvia ja johon tein hankintalistaa pennunhankinnan varalle.
Vaikka mieltymykseni kuultiin ja niihin pystyttiin myös samaistumaan, harkittiin shetlanninlammaskoiran ohella borderterrieriä. Minähän en pitänyt siitä rodusta - minilassie viehätti niin suunnattomasti ulkonäöllään, mikä olikin numero 1 kriteeri 12-vuotiaan Roosan rodunvalintaperusteissa. Enpä olisi uskonut, jos joku olisi näyttänyt minulle kuvaa uhmaikäisestä huuhkajaa muistuttavasta koirasta ja kertonut sen vielä muuttavan maailmani.

Muru ja varhaisvuosien reuhka. Näistä reuhka- ja pentukuvista pitäisi koota jokin kollaasi, sillä kukaan ei varmasti ikinä muuten uskoisi, miltä tuo koira on näyttänyt.
Ei tullut borderterrieriä ja vielä kauemmas jäi shetlanninlammaskoira. Long story short: Muru oli vahinkopentueesta, josta tuttu saksanpaimenkoirakasvattaja oli kuullut ja kertoi siitä meille. Valitsin tomerimman ja pulskimman pennun, koska muistin lukeneeni sen neuvon jostain pennunhankinnan abc- kirjasta.

8. Haluaisitko eläimiin liittyvän työn/onko sinulla eläimiin liittyvä työ?
Olin lukioon asti aina ollut varma lukevani itseni eläinlääkikseen. Pitkä fysiikka, kemia ja matematiikassa lopulta derivaatta koitui haaveiden tielle, kun lukiossa opiskelun sijaan kiinnosti torkkuminen. Saa sitä yhä haaveilla, mutta tuskin tulen enää avanneeksi fysiikan kirjoja.

9. Onko päiviä jolloin sinua harmittaa ainainen touhuaminen koirien kanssa?
On. Niinä päivinä ei tosin touhuta. Ne ovat niitä päiviä, kun takana on pitkä päivä, eivätkä nallekarkit ole menneet tasan. Kylmä vesi piiskaa naamaan pimeässä syysillassa ja koirat on lenkkeilytettävä.
Myös silloin, kun on käy ilmi niille, jotka eivät koiraharrastuksesta ymmärrä, kuinka paljon koirien kanssa touhuankaan. Pitävät hulluna.

10. Kun katsot viiden vuoden taakse, näetkö itseäsi tässä koira- ja elämäntilanteessa?
Jos mitään kauheaa ei tapahdu ja pysytään terveinä, niin kyllä.

11. Jos koirasi olisi ihminen, millainen persoona se olisi?

Muru olisi poikatyttömäinen keräilijätyyppi, jolla olisi aikamoinen pehmolelukokoelma. Pieni, lyhyttukkainen ja aavistuksen roteva, mutta kasvoiltaan ihan soma. Herkuttelija. Vähän jääräpäinen.
Penni olisi hintelä, punatukkainen ja pisamanaamainen. Suloinen ulkokuoreltaan, mutta kauhean ilkikurinen.

12. Millaisen eläimen aiot seuraavaksi hankkia ja milloin?
En ole vielä Penniä pidemmälle miettinyt. Aika vakuuttuneeksi se on minut saanut siitä, ettei nyt ihan vähään aikaan näitä pentuaikoja uudelleen elellä.

13. Mitä koirasi syö?
Molemmat syö nappulaa, Muru saa omansa joukkoon onnenpäivinä kotiruokaa. Penni syö nappulansa silloin tällöin veteen turvotettuina, silloin tällöin (superherkku)pentumössön seassa. Molemmilla tällä hetkellä belcandon pussukat.

14. Millainen on teidän normaali päivä?
Herään arkiaamuina aikaisin töihin ja käytän koirat heti sängystä noustuani ulkona korttelin ympäri. Minun ilokseni Penni hoitaa bisneksensä paljon säntillisemmän paikan etsiskelyn jälkeen, joten joudun varaamaan aika paljon aikaa koirien aamutoimille. Töistä tullessani astun eteisessä pissalätäkköön, jonka jälkeen otan koirat hetihetiäkkiä ulos. Jos valoa on tarpeeksi, vien ne metikköön riekkumaan, jos ei, käydään hihnalenkillä. Kun olo on laiska, nakkaan koirat autoon ja ajan kartanolle, jossa ne saavat juosta paatuneet energiansa pellolla eikä minun tarvitse tehdä mitään. (Yksi kahden koiran omistamisen helpotuksista.)
Pennihän pääsee vähintäänkin parin tunnin välein pissalle, kun nyt sisäsiisteyttä harjoitellaan. Oikeastaan vien sen aina, kun se sattuu eteisen oven edessä istumaan. Osaa jo aika hienosti pyytää ulos.
Illalla vien koirat vielä yhdessä ulos. Olen iltavirkku, joten illalla tykkään tehdä pidemmän kierroksen. Olen neljänä-viitenä iltana viikossa treeneissä, joten melkein voisi sanoa, että meidän "normaaliin" iltaan kuuluu myös treenit jommankumman koiran kanssa. En ole mikään himolenkkeilijä ja valehtelisin jos väittäisin meidän tekevän joka päivä pitkän lenkin. Kun ei tehdä, etenkään näinä marraskuun kylminä ja pimeinä iltoina, kun ulkoiluteillä ei ole edes valaistusta. Riippuu siis paljolti siitä, missä kuussa elellään, kun mietitään normaalia päivää.

15. Miten aktivoit koiraasi?
Treenit, lenkkeily, Murun kanssa aina välillä pyöräillään ja kotona sitten kumpikin saa osansa aivopähkäilyistä, kun yhdessä keksitään naksuttimen avulla uusia temppuja. Murun bravuuri on mahalleen heittäytyvä sammakko.

16. Mikä laji sinua kiinnostaa, mutta et ole päässyt syystä tai toisesta kokeilemaan?
Toko on aina kiinnostanut ja nyt olen juuri päässyt sen alkeita harjoittelemaan Pennin kanssa. Murun kanssa on kokeiltu, mutta ei ole Murun juttu. Sen mielestä ihan maailman enstex booring juttu.
Paimennus (jota joskus vielä Pennin kanssa, jee!). Onhan näitä!

17. Mikä on teidän mieluisin harrastus?
Agility.



18. Millainen on "unelmiesi koira"?
Listasin juuri hirveästi piirteitä ja ominaisuuksia, joita "unelmien koirassa" olisi. Totesin, että olisi aika tylsä tyyppi. Koira kaikkine virheineen, jonka kanssa sitten tullaan ongelmista yli eikä ympäri yhdessä. Löydän unelmieni koiran piirteitä kummastakin koirastani.

19. Mikä on koirassasi parasta? Entä mikä huonointa?
Muru osaa olla uskomattoman rasittava räkyttäessään vieraille. Sen hermoheikkous on tuottanut lukemattomia turhautumisia ja itkunpuuskia. Silti se on maailman paras. Penni puolestaan on käsittämättömän reipas ja avoin tyyppi, jollaisena toivon sen pysyvän aikuistumiseensa asti! Pirulainen kuitenkin puree.

20. Sorrutko ostamaan koirallesi tavaroita koska ”tää on niin söpö, pakko ostaa”?
En itseasiassa juuri koskaan! Pitäisi melkein hävetä, kuinka vähän pantojakaan näillä piskeillä on. Pennillä yksi ja Murunkin pannat ja valjaat voi laskea yhden käden sormilla.

21. Osallistutko harrastusseurassasi ja/tai rotujärjestösi talkootöihin?
Osallistun aika aktiivisesti meidän seuran talkootöihin, lähinnä kisoihin, joissa annan panokseni ratatyöntekijänä, hihnojenviejänä tai muuna vastaavana.

22. Jos koirasi olisi ihminen yhden päivän, mitä työtä se tekisi?
Penni toimisi paperisilppurina jossain kotoisassa pienessä toimistorakennuksessa. Muru menisi mielellään Fazerille koemaistajaksi ja söisi suklaata ilman huolta veivinsä heittämisestä.

23. Suurin tuhotyö jonka koirasi on tehnyt?
Murulla on ihan kauhea tapa yksin jäädessään raadella perheenjäsenten naulakoissa roikkuvien takkien hihansuita. Juuri parhaissa takeissa on muutaman sentin mittainen vino, kuin saksilla leikattu, viilto jommassa kummassa hihassa.
Pennillä oli ensimmäisinä viikkoinaan reikä seinään-projekti.


24. Oletko perustanut Facebookiin koirallesi sivut? Miksi tai miksi et?
En ole. Olen vähän kaino käyttämään facebookkia. Harvemmin mitään koirajuttuja sinne kirjoitan. Pennin kotiutumisesta kirjoitin facebookissa kasvattajan mieliksi, mutta muut merkkipäivät, kuten ylioppilaaksi valmistumiset, ajokortin saamiset ja synttärit jää minulta kirjoittamatta. Olen kyllä yrittänyt kunnostautua ja Pennistä taitaa olla omassa albumissaan seitsemän ja Murulla omassaan kahdeksan kuvaa.

25. Mikä tekee hyvän koirablogin?
Monipuoliset postaukset, kuvat, joihin on nähty hieman vaivaa, katseenkiinnittävä ulkoasu ja ennen kaikkea erikoiset persoonat juttujen takana.

26. Miksi pidät itse koirablogia?
Aloitin 2008 kotisivuilla olevalla pienellä blogilla, johon kirjoitin Murun mätsärijuttuja. Siirryin bloggeriin pari vuotta sitten ja jäin heti koukkuun. Tykkään pitää kirjalla tärkeitä juttuja ja blogi on myös suosikkikanavani kuvien jakamiseen. Luulen, etten edes valokuvaisi, jollen pitäisi koirablogia. Vanhoihin juttuihin kuvineen on hauskaa palata ja nähdä, millainen matka alkutaipaleista on tultu.

27. Näkyykö koirablogin pito treenaamisessasi (otatteko vierailijoiden kommenteista vinkkejä tmv)?
Olen saanut kullanarvoisia vinkkejä ja vertaistukea vuodattaessani meidän ongelmia blogiin! Joten kyllä, jossain määrin.

Kaksi kuukautta yhteiseloa

Vieläkö muistatte nämä kuvat kahdeksanviikkoisesta Pennistä?

8 viikkoa

Tässä teille termiitti samassa paikassa kahta kuukautta myöhemmin.

Kuvissa noin 15 viikkoa

Niin se vain kasvaa! Kovasti harjoitellaan tokon alkeita, kun päästiin vielä toisellekin pentukurssille Pennin kanssa. Minulle uusi laji treenattavaksi ja vaikka ehkä enemmän vauhti-ihmisiä olenkin, ties vaikka veisi vielä tokotkin mennessään.

Kuuden nollan putki

Otsikkokin kertoo: käytiin eilen kisaamassa Murun kanssa BATin järjestämissä kisoissa Vantaalla, jossa meidän neljän nollan putki muuttui kuuden nollan putkeksi. Päivän saldo: tuplanollat tuplavoitoilla, yliaikaa 4 sekuntia, pillipelkoa ja ristiriitaisia tunteita.

Aamulla käytiin Pennin kanssa Nina Franzin vetämissä pentuagilitytreeneissä. Ollaan nyt harjoiteltu kaikenlaista kivaa yhteistä tekemistä pennun kanssa ja kivan puuhailun varjolla vähän otettu myös agilityn alkeita - suoraa ja vähän mutkempaakin putkea, eteen lähetyksiä, luoksetuloja, siivekkeen kiertämisiä sekä pieniä ohjauskuvioita, joista viimeisimpinä sylkkäri, päällejuoksu ja saksalainen käännös. Pennillä on superhauskaa treeneissä ja se saa harjoittelun ohella myös hyvää sosiaalistamis- ja häiriötreeniä ison penturyhmän ansiosta. Penni on niin reipas pieni menijä. Se keskittyy hienosti kaikkeen yhteiseen tekemiseen ja on aina innolla kaikessa mukana. Ajelin pennua väsyttäneistä treeneistä suoraan noutamaan Murun, jonka kanssa suunnattiin kisapaikalle jo hyvissä ajoin.

Muru oli oma reipas itsensä viimeisten ykkösten ratojen aikana, mutta luokan ja tuomarin vaihtuessa se alkoi taas säikkymään aiempaa terävämpää pillinvihellyksen ääntä. Me kisattiin onneksi ensimmäisinä, joten Muru ei ehtinyt kuulla kuin meidän oman vuoromme alkamisen merkiksi vihelletyn äänen. Se säpsähti samantien, kun istutin sen lähtöön ja tiesin, että tässä sitä taas mennään.
Juostiin (tai voiko sitä edes juoksemiseksi kutsua) kuitenkin nollarata kolmen sekunnin yliajalla. Ihanneaika oli aika matala, 43 sekuntia, eikä siihen yltänyt mineistä tai medeistä yksikään nollakoirakko. Kyllä meidän ajasta olisi kuitenkin kevyesti saanut sekunnin jos toisenkin pois, jos Muru olisi pistänyt töppöstä toisen eteen tai olisi ollut vähemmän poissaoleva. LUVAa ei siis irronnut, mutta otettiin radalta voitto. Ei se voittokaan kuitenkaan miltään tunnu, kun koira tärisee suupielet vaahdossa heti radalta päästyään ja säpsähtähtelee kieli sinisenä kauhuissaan radan ulkopuolella. Laitan teille nyt kuitenkin videot nähtäväksi, vaikka ne onkin aika kamalaa katsottavaa.


Mini2 A-rata

Oli meidän onni, että kisattiin A-radalla ensimmäisinä. Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi rata ja jaloissa pyöri tiukasti häntäänsä koipien välissä pitelevä Muru. Ärsyynnyin siihen liian tuttuun näkyyn ja purin hammasta yhteen syöttäessäni nakkia hätääntyneelle koiralle. Vein sen pois hallista autoon odottamaan toista vuoroaan, sillä sen paniikki ei ollut taantuakseen. Se olikin ihan hyvä päätös, sillä toisen radan alkaessa hain Murun autosta, pyörähdin sen kanssa ulkona kierroksen hallin ympäri ja mentiin suoraan radalle omalle vuorolle. Muru kerkesi taas kuulla vain yhden pillinvihellysäänen, jätin sen lähtöön ja otin muutaman sekunnin taputtaakseni kannustavasti sen kylkiin. Se nousi kuin siirapista antaessani sille luvan lähtöön, mutta nousi kuitenkin. Kipitteli menemään koko radan loppuun jälleen hieman poissaolevassa mielentilassa minun vetäessäni ja kannustaessani sitä perässäni.

Istuskellessamme Riitan kanssa hallissa koirien odottaessa autossa, listattiin ainoita mieleen tulevia positiivisia asioita päivästä. Sanoin juuri ennen kuin hain Murun autosta, että "onneksi ei sentään ollut sekunnista kiinni" viitaten Murun aiempaan reilulla kolmella sekunnilla ihanneajan ylittäneeseen rataan.


B-rata

Ei ollut sekunnista kiinni seuraavakaan rata. Ihanneaika ylitettiin B-radalla 0,66 sekunnilla. 0,66 sekuntia. Käytin Murun jäähkällä ja vein sen autoon, jonka jälkeen kävi ilmi, että me oltiin otettu ensimmäinen sija siltäkin radalta! Jos tästä päivästä olisi saanut pikakelattua pois neljä sekuntia, me oltaisiin kolmosissa. Mutta enpä tiedä olisinko halunnut tämän näköisillä radoilla kolmosiin noustakaan. Siinä listaan siis yksi positiivinen asia. Vaikka kai niistä nollavoitoistakin pitäisi olla tyytyväinen. Ja kyllä olenkin. Olisi kauheaa saivartelua olla suupielet rutussa näin hienojen tulosten jälkeen. Vaikka kyllä Murun pelkotilat taas sai aivonystyrät raksuttamaan. Koiran vieminen autoon auttoi, mutten tiedä saako siitä lopullista ratkaisua tähän hommaan. Tai että onko sellaista ratkaisua ollenkaan. Kai se on hyväksyttävä, että Murulla on hyvät ja huonot hetkensä ja että sen heikkoudet tulevat aina kumpuamaan jossain määrin tälläisissä tilanteissa - oli se sitten suupielet vaahdossa tärisemistä, epäluuloa radalla tai vauhdin puuttumista. Homma pysyy jännittävänä, kun ei koskaan tiedä, minkälaatuinen pilli sillä radalla seisovalla tuomarilla on ja kuinka antaumuksella siihen vihelletään. Toinen positiivinen seikka. Tai oikeastaan kolmas, olihan vielä ne nollavoitot.

Illalla nukkumaan mennessäni mietin mitä olisi voinut tehdä toisin. No, aika paljonkin. Liikkuva lähtö koiran kanssa olisi nopeuttanut ja ehkä reipastuttanut koiran menoa kummallakin radalla ja olisin voinut itse edetä kovempaa epävarmasta koirasta huolimatta. Takana tulosten kannalta hieno päivä, onhan meillä nyt sentään kuuden peräkkäisen nollan putki takana ja meidän ensimmäiset luokkavoitot. Ei todellakaan mikään itsestäänselvyys. Onhan näistä oltava tyytyväinen, älkääkä luulkokaan etten olisi läväyttänyt leveää hymyä kotiin palatessa hienojen palkintojen kanssa. Tai etten olisi ikionnellinen siitä, että näen jopa panikoituneessa Murussa eroa entiseen. Sillä ei käynyt mielessäkään karata radalta, vaikka kauhuissaan olikin. Heti astuessaan ulos hallista, se rentoutuu ja voin huoletta päästää sen jo parkkialueella irti jäähdyttelemään mennessä ilman pelkoa, että se säntää hallista niin kauas kuin suinkin pääsee. Ollaan me tultu pitkä matka ja tehty työ on ollut kaiken arvoista. Pientä takapakkia nyt saikin jo odottaa. En usko, että Murulle jäi tästä päivästä kovin huono mieli - ei siis jäänyt minullekaan. Katsellaan taas seuraavissa kisoissa, kuinka Muru reagoi kisapaikkaan ja -hälinään. Ja millainen pilli seuraavalla tuomarilla on taskussaan.

Penninkin näköinen loki

Blogissa uusi ulkoasu, jonne Pennikin sai ihan ikioman linkin. Murun päiväkirja palvelee nyt nimellä Murun ja Pennin loki! En hennonnut luopua koko meidän bloggailu- ja kotisivuhistoriaa seuranneesta murunlauma-nimikkeestä kömpelöstä kirjoitusasusta huolimatta, joten samalla me ollaan taas murunlauma.net. Lokikirja lienee ytimekäs selontekijä blogin sisältöön. Perämiehen (allekirjoittanut) tehtävä on pitää lokikirjaa yllä, jotta tiedetään millä vauhdilla laiva kulkee, kuka on millonkin kyydissä ja ennenkaikkea - minne on suunta. Vaikka edes suurinpiirtein. Nimellisesti Muru saa pitää tittelinään ruorimestaria, vaikka kaikki tietävät sen olevan ihan vitivalkean tassun alla. Ei kerrota sille.

Pennillä pentupannassa viimeinen kolo käytössä. Hirvittää, kuinka se kasvaa niin nopeasti. Järjen kehittyminen tulee niin jälkijunassa tuolla tohelolla, että kauhulla odottelen sitä aamua, kun se hyppää alakertaa suojelevan portin yli syliin toivottamaan hyvää huomenta. Tai kun se riehuessaan nakkaa hampaansa housujen läpi pohkeisiin kerrytettyään tuhovoimaa leukoihinsa ja vielä muutaman kilon elopainoa. Eilen lähdin viemään sitä iltapissalle ja hihna lipesi etuovella käsistäni: pikkuaussie ei edes tajunnut, ettei hihnan päässä ole ketään, vaan paineli minkä jaloistaan pääsi tutulle metsäläntille pihatien yli. Arvatkaa, näinkö sieluni silmin pennun jäävän auton alle.
Joku voisi tulla hakemaan sen hoitoon muutamaksi viikoksi. Ja palauttaa koulutettuna takaisin. Vaikka edes sisäsiistinä (t: keväällä asennetut uudet laminaattilattiat kumpuroilla). Anyone?

Tuplanollalla kakkosiin!

Takana ihan uskomaton päivä Murun kanssa! Käytiin siis eilen ottamassa kaksi starttia I-HAHin järjestämissä kisoissa Vantaan Vuokkoset-areenalla. Jo ensimmäiseltä A-radan startilta nousunolla ja serti kakkosiin ja muutamaa tuntia myöhemmin ensimmäiseltä kakkosluokan startilta nolla toisella sijalla, jonka myötä myös ensimmäinen LUVA kakkosissa! Käsittämätöntä, meillä on nyt takana neljän nollan suora!

Olin ilmoittanut meidät kahdelle ykkösluokan agiradalle ja lähdimme aamulla tavoittelemaan nousunollaa ja menolippua kakkosluokkaan. Tavoite oli plakkarissa jo ensimmäisen radan jälkeen ja meidät siirrettiin kakkosluokan lähtöluetteloon B-radan ensimmäiseksi starttaajaksi.




Miniykkösten A-rata (josta video yllä) oli aika simppeli ja palasin rataantutustumisen jälkeen aika hyvillä mielin noutamaan autossa odottavaa koiraa. Meidän suoritus menikin ihan hyvin, vaikkakin Muru kävi vähän hitaalla ja sain vedättää sitä läpi radan.. Voi olla, että sen hitaus kumpuaa edelleen siitä kisapaikan luomasta jännityksestä. Tutussa ja turvallisessa treenihallissa Muru pistää koipea toisen eteen varaumuksetta, mutta harvemminpa onnistumme treeniratoja kerralla suorittamaan nollan arvoisesti - Murun hipsuttelusta kisaradalla on siis varmaankin ollut tekemistä näin monen peräkkäisen nollan kanssa. Varmistelevaa koiraa on helpompi ohjatakin, kuin sinkoilevaa ärrieriä. Vaikkakin hauskempaa on itse sinkoilla mukana, kuin juosta edellä ja kannustaa koiraa etenemään. Vaan eiköhän sitä vauhtia saada varmuuden mukana.

Luppoaikaa meille jäi nelisen tuntia ennen kakkosluokan kisoja, joten ajeltiin kotiin ottamaan päikkärit. Se teki ihan hyvää, sillä Muru ei olisi varmasti jaksanut odotella kisapaikalla tuntitolkulla ennen omaa vuoroa. Enpä muuten olisi minäkään. Kuin yhteistuumin kääriydyttiin sohvalle kotiin päästyämme ja otettiin tirsat. Muru on niin näppärä.



Video alkaa vasta kepeiltä, sillä puhelimen kamera oli aluksi kuvatilassa videomoodin sijaan.. Alla olevassa ratapiirroksessa kuitenkin koko rata!

Palattiin kisapaikalle odottamaan kakkosluokan ratojen alkua ja sain paikanpäällä huomata, että mehän startataan B-radalla ensimmäisinä. Ihan kauhea ajatus! Sitä mieluusti seuraisi muiden suorituksia ennen omaa vuoroaan ja bongaisi mahdolliset pommipaikat, joita ei rataantutustumisessa olisi osannut ajatellakaan. Juoksin suoraan rataantutustumisesta hakemaan Murun autosta ja puuskutin hiukset pystyssä hengästyneenä radalle suoraan meidän vuorolle. Tästä radasta jäi kuitenkin positiivisempi fiilis. Murulla ei liioin ollut suurin vaihde silmässä, mutta jolkotti se ihan sopivaa vauhtia läpi radan.

En pysty vieläkään oikein käsittämään, kuinka meidän vuoden tavoitteet onkaan saavutettu näin moninkertaisesti ja vieläpä näin nopeasti. Huikeaa. Ensi lauantaiksi olin ilmoittanut meidät kahdelle ykkösluokan agilityradalle, mutta nyt nekin on vaihdettu kakkosluokan starteiksi. Vielä tämän vuoden puolelle olen katsonut ainakin kahdet kisat. Muru osoitti eilisissä kisoissa päässeensä jo tyystin ohi kauhustaan pillinvihellystä kohtaan. Se oli oikea rentoreiska, vaikka ajattelin suuren hallin ja isojen kisojen luoman metelin ehkä saavan Murun varpailleen. Pitkä ja kivinen matka tähän pisteeseen on ollut kaiken sen hampaankiristyksen ja itkunpidättelyn arvoista. Ja sen myötä onnistumiset niin antoisia!
Enpä olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, että ollaan tässä. Puhumattakaan, että olisin vielä keväällä uskonut, että talossa astelee pentu ja Murun kanssa kisataan kakkosissa. Jos tämä kaikki on unta, en toivo tulevani herätetyksi!

Pari valittua pellolta

Onhan nämäkin jo parin viikon takaa. Yritän nyt kuitenkin lisätä kuvia tänne bloginkin puolelle, sillä näitä on varmaan kiva selata ihan aikajärjestyksessä sitten hamassa tulevaisuudessa, kun pentu on kasvattanut jalkojen lisäksi itselleen aivot. Viimeisessä kuvassa näen pikkupaimenessa häivähdyksen siitä koirasta, joka siitä vielä jonain päivänä kasvaa. Hievähdys aikuisuutta tuossa epätietoisessa ilmeessä!
Ehdittiin vielä nauttia pienen hetken auringon pilkahtamisesta kartanolla, ja onni oli niin usein kirottu kahden kilon kamera olalla. Niitä sitten uusien kuulumisten kera myöhemmin!

Huomenna Murun kanssa kisoihin.

Treenimaniaa

Oi ja miljoonannen kerran voi. Olen ollut niin huono päivittämään blogia, että ihan nolottaa. Kurjuus. Ne ällösöpöt pentukuvatkin, mitä piti olla ainakin miljoona tuhatta. Pikkuneiti pitkäkoipi venähtää luvattoman nopeasti. Eihän tälläinen sunnuntaikuvaaja pysy edes perässä. Valituksen sarkaa: uusi blogiulkoasu. Missä se on? Pentu on ollut talossa jo hyvän tovin, eikä sitä ulkoasusta huomaa. Ei ollenkaan tapaistani. Inhoan vain niin niin niin syvästi ulkoasujen tekemistä, etten ole saanut aikaiseksi muuta, kuin verestävän päänahan kaikesta tästä päänraapimisesta. Mutta nyt jotain kuulumisia (ja kuvia)!





Jälkitaudin kanssahan niistä ylimääräisistä treeneistä tultiin silloin edellisestä toivottua ja jouduin jälleen yhdelle viikon mittaiselle vuodelevolle. Umpisurkeaa jo ajatuksenakin, mutta kun huushollissa on seinille juokseva ja tekemistä kaipaava pikkuaussie, voitte kuvitella kuinka surkeat oltavat siellä sohvanperukoilla olikaan. En tiedä oliko ihan sen arvoiset treenit, vaikka superhauskaa meillä Murun kanssa olikin. Sairastelusaldo tälle syksylle on jo kahden viikon pituinen ja syvästi toivon kärsineeni jo taudit tältä erää. Taisin oppia kantapään kautta malttaa pysytellä urheilun kannalta vain lenkkipoluilla toipilasaikana..

Hukattiin Pennin kanssa arvokasta aikaa sairastellessa. Sen kanssa pitäisi päästä niin kovasti näkemään maailmaa. Vaikka Muru onkin kaikessa viehättävyydessään loistokoira, en toivoisi kuitenkaan kohtaloksekseni kahta hermoheikkoa hihnojeni päihin. Olen ottanut pentua mukaan Murun treeneihin ja vekara on päässyt itsekin pitämään hauskaa viikottaisissa pentukoulun kokoontumisissa. Se on saanut kuulla ison treeniryhmän luomaa meteliä hallissa turvallisessä kevythäkissään, eikä ole ollut moksiskaan. Ei tunnu muutenkaan turhaan jännittelevän oikein mitään, vaan ottaa kaiken vastaan pentumaisella uteliaisuudella ja riemulla.

Rokotuksilla ollaan käyty nyt yhden kerran ja vahvisterokotteen aika koittaa jo viikon päästä. Ollaan harjoiteltu bussimatkaamista ja käyty Helsingin vilinässä, isoissa eläinkaupoissa hakemassa (hyväuskoisilta)myyjiltä suuntäydeltä herkkuja sekä katsastettu agilityhalli treenaajineen. Autolla on kuljettu myöskin paljon ja kartutettu uusia ihmis- ja koiratuttavuuksia. Nähty ja maisteltu ensilumi. Haisteltu navetan tuoksua ja ihmetelty maatilan eläimiä.



Penni kasvaa päivä päivältä ja täytyy sanoa, että aika sievä se on. Minun mielestäni on hauskaa, kun ihmisillä on tapana kysyä mikä siitä tulee isona. Katsahdan pentua ja sanon hieman huvittuneena, että aussie siitä pitäisi tulla isona. Omituinen ajatus. Nythän se tuntuu olevan rodultaankin vain pentu. Tuostako muka iso, aikuinen, koira. Muutamana päivänä sen korvat ovat nousseet ajoittain pystyyn. Se voi lenkillä kulkea menemään muutamankin valopylvään välin korvat pystyssä ennen kuin ne painuvat alas. Tänäaamuna edes painovoima ei tuntunut laskevan vasemmanpuolimmaista korvaa, joka hölmönä sojotti kohti kattoa pennun vaatiessa ja vielä jopa syödessäänkin ruokaansa.
Ja se on muuten mennyt korkeudeltaan jo Murusta yli. Murulle se ei tunnu olevan kova paikka. Kai se on se suuri ego. Törkkii pentua pienillä tassuillaan ja saa tuplasti isommasta omaan otsaansa. Muru nauttii silminnähden, eikä tunnu vielä(kään) kyllästyneen pentumaisiin painileikkeihin ja naskaleihin poskissa. Murun uljaat häntäkarvat on pentu pistänyt poskiinsa ja Murun posket tuntuvat olevan ikikuolassa korvanpäihin saakka. Niistä on tullut aikamoinen parivaljakko.



Jotenkin tässä tulee huomanneeksi, kuinka eri taajuudella ne kuitenkin tuntuvat toimivan. Murun logiikka on ehkä yksinkertaisempaa, jos niin voisi sanoa. En osaa sitä muuten selittää, kuin sillä erolla, jonka huomaan koirissa niitä temppuiluttessani. Pennillä on tapana roikkua Murun hihnassa ja yhtenä iltana yritin lenkillä opettaa Penniä irroittamaan Murun hihnasta käskystä jätä. Tepsi ihan hyvin muutaman ensimmäisen toiston, kunnes huomasin Pennun hakeutuvan palkan toivossa Murun hihnalle, nykivän sitä puoli-intoisesti pitäen minua selvästi silmällä. "Katso, minähän osaan jo!". Jätä tarkoitti pikkuaussielle irroittamisen sijaan sitä, että sen tuli käydä ensin nakkaamassa hihna suuhunsa, nykiä sitä sopiva tovi ja tulla noutamaan herkku ja kehu.
Joku varoitti minua joskus, että tämänkaltaisen älykkään rodun edustaja voi oppia nopeasti haluttujen toimien lisäksi myös niitä ei haluttuja. Ja että sellainen voisi naruttaa omistajaansa ihan 6-0 halutessaan. Mutta eihän eläinkunnan edustaja minun kaltaistani älykästä yksilöä yksinkertaisuudessaan voi peitota.
Taisin olla väärässä. Tunsin oloni aika yksinkertaiseksi.

Meillä (tai minulla!) riittää nyt vilinää harrastusrintamalla, sillä Murun viikottaisten ohjattujen treenien lisäksi hallilla vietettyjä tunteja kerryttää nyt myös Pennin pentukoulu sekä agilityn jatkoryhmän parituntiset sessiot, joihin olen tullut värväytyneeksi avuksi apukouluttajaksi auttamaan vasta-alkajia uuden harrastuksen parissa. Hauskaa! Kyselin Pennille myös pentutokopaikkaa, mutta se selviää vasta myöhemmin. Tässä sitä oltaisiin siis hallilla neljänä iltana viikossa, jonka päälle tulee vielä Murun kisat ja ulkopuolisten kouluttajien järjestämät extratreenit. Aikamoista.
Ja niistä kisoista: me käydään lauantaina kokeilemassa onneamme kahdella startilla. Seuraavana viikonloppuna on taas kisat. Metsästetään viimeistä nollaa, jos vielä tämän vuoden puolella saataisiin kaikki kolme kasaan!