Missä Muruseni on!

Mitä onkaan elo ilman maailman rakkainta kippurahäntää? Kurjaa, sanon minä. Ja uskallan puhua myös Penninkin puolesta. Pian onneksi saadaan taas pikkupiski kotiin.

Monta rautaa tulessa

En ole pitkään, pitkään aikaan purkanut treeniaatoksia ja analysoinut niitä näppäimistön äärellä. Ehkä se on johtunut siitä, että meidän treenaaminen on viime keväästä poiketen ollut aavistuksen rikkonaista: on ollut taukoa, erilaisten kouluttajien treeniä ja ihan onnettoman vähän omatoimista treenihallilla käymistä. Syksy on treenaamisen suhteen lähtenyt käyntiin aika nihkeästi.


Lokakuu 2013

Ensimmäinen havainto itsestäni: tokotreenaaminen maistuu toisinaan ihan puulta ja aksassakin tuntuu, että saan antaa kapasiteettini ylittävän panoksen jokaiseen treeniin. Jälkimmäinen ei aina ole ihan huono juttu - me ollaan menty miljoonassa asiassa tolkuttomasti eteenpäin ja treenien jälkeinen olo on ollut lähes poikkeuksetta ihan huikea. Samalla tämän hetkinen päämäärättömyys agitreenaamisessa on kuitenkin luonut ihan ihmeellisen fiiliksen koko hommaan. Kurkussa kuristaa: haluan kisaamaan. Murun kanssa voisin (ja tavoitteena on jo pitkään ollutkin) käydä ottamassa vielä muutamat kisastartit, mutta viimeisimmät kisat ovat saaneet minut valitettavan vakuuttuneeksi siitä, että niinä huonoina hetkinä Murun kanssa kisaaminen saa mielen niin nurin, ettei kisaaminen ajatuksenakaan tunnu kovinkaan riemastuttavalta - ei minulle, eikä koiralle. Eipä ole ihan vahingossa jäänyt blogiin raportoimatta viimeisimmät kilpailukokemukset Murun kanssa. Piirinmestaruuskilpailuissa loppukesästä meidän ratasuorituksen pituus oli neljä estettä, jonka jälkeen Muru paineli radalta. Potkin hiekkaa ja purin hammasta kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin kehtasin palata jäähkältä takaisin oman joukkueen luokse. Olen urheasta pikkukoirastani tavattoman ylpeä, mutta auta armias kuinka se voikin saada minut raivon partaalle.

Tokosta. Meillä on treenipaikka viikottaisiin treeneihin, mutta meidän käymiset siellä pystyy laskemaan yhden käden sormilla. No joo, on ollut monta rautaa tulessa ja monta ihan käytännön asiaa myöhäisillan treenaamisen edessä, mutta kyllä motivaation puuttellakin on ollut likaiset näppinsä pelissä. Minulla on ihan kauhean ristiriitainen olotila koko lajin suhteen, sillä haluaisin kovasti päästä kokemaan tokokokeen jännityksen jo ihan lähikuukausina, mutta samalla treenaaminen ja edistyminen millään saralla tuntuu tällä hetkellä kulkevan tervassa! Minulla on jo pitkään ollut se olotila, että jahka tästä päästään edes jollekin tasolle, alkaa treenaaminenkin maistua ihan eri tavalla. Ja jollekin tasolle pääsy tarkoittaa ihan vain sitä, että päästään junnaamasta näiden samojen juttujen parista tekemään vähän muutakin. Johtuu ihan varmasti myös omasta kokemattomuudesta nämä tokomietteet - vaatii hirveästi miettimistä ja selvittämistä, ennen kuin uskaltaa lähteä treenaamaan jotakin. Sen sijaan, että menisi vain ja treenaisi. Sitä luo itselleen aikamoisen kynnyksen, joten ei ihmekään, että ennemmin tulee valinneeksi agilitytreenin tilalle. Aimoannos motivaatiota tähän kaamokseen ei olisi lainkaan pahitteeksi.

Agilityssä uskallan sanoa, että Penni on kisavalmis. On ollut jo tovin. Eri asia on sitten ihan koko kilpailutilanteeseen reagoiminen ja häiriön määrään suhtautuminen, kun itse kilpailemisen aika koittaa. Tammikuun lopussa Penni on kisaikäinen, joten luulisin, että startataan keväällä agilityssä, ellei mitään yllätyksellistä tule suunnitelmien tielle. Muistan, kuinka pentu kotiutui enkä malttanut millään odottaa, että se kasvaisi jo isoksi. Pentuaika oli kaikin tavoin ihanan rasittavaa. Olin niin utelias tietämään, millainen koira pikku-Pennistä kehittyisi, mutta samalla nautin pikkupennun kanssa elämisestä ja ajoittain halusin pysäyttää ajankulun ja tallettaa mieleeni jokaisen hetken. Murun ja Pennin pennuntuoksuiset kilpajuoksut ja painileikit. Nyt vuotta myöhemmin minulla on kaksi aivan erilaista, huippuhienoa koiraa. Ja täysin järjenvastainen epämotivaatio. Ehkä se on syksy! Molemmilla koirilla on juoksut (Muru aloitti omansa heti Pennin perään) ja eräs pikkukoira jäi mökkiviikonlopun reissulta pitämään mummolle seuraa tähän pimeään syksyyn nyt ainakin pariksi viikoksi. On outoa olla kotona Pennin kanssa kaksin. Se ei ole ikinä ollut arjessa paria päivää pitempää Murusta erossa. Ja sen huomaa. Muru on todella itsevarma, mitä toisten koirien kohtaamiseen tulee. Se ei nokkaansa hetkauta, jos sille rähistään ja harvemmin vaivautuu edes sanomaan mitään takaisin. Menee reippaasti tervehtimään muita ja heittää leikiksi sopivan tyypin kohdatessaan. Harvemmin, mutta toki joskus, käy ilmi sekin, jos pikkukoiran kemiat eivät vastaantulevan kaverin kanssa kohtaa. Pennin puolestaan huomasin tänään olleen erittäin epävarma toisen koiran kohdatessaan iltalenkillä nyt, kun Muru ei ollut osoittamassa itsevarmasti tietä.

Edellisten juoksujen tiimoilla Penni näki mörköjä milloin missäkin. Kun juoksut loppuivat, loppui myös järjetön esineille ja vieraille koirille säpsähtely. Sen koommin en ole tuhlannut ajatustakaan tälle ilmiölle. Nyt sama toistuu ja ihmettelen todella, voiko se johtua juoksuista. Penni on maailman reippain koira. Ja nyt se juoksee hihnanmitan verran karkuun, kun tiellä tulee koira vastaan. Minun on ehkä pohjustettava hieman perusteellisemmin tarkoitusperiäni mainitessani, että tänäiltana korttelin kiertäminen venyi melkein tunnin pituiseksi terapiasessioksi.



Penni on maailman reippain ja melkein ehkä huonotuurisinkin pentu. Se ei ollut ehtinyt kahdeksaa kuukautta täyttää, kun jo kolmesti se oli saanut selkäänsä vierailta koirilta. Muistan soittaneeni hätäkiukkupuhelun Riitalle, kun Pennin kimppuun oli hyökännyt kaksi vesikoiraa tutulla metsäpolulla. Raivostuttavaa oli, että omani olivat kytkettyinä hihnoihinsa, kun kukkulan takaa vieraat koirat juoksivat päätäpahkaa suoraan omieni kimppuun. Tunsin oloni niin avuttomaksi yrittäessäni huiskia koiria omieni kimpusta, vaikkakin onneksi hyvällä tuloksella. Huiskasin jalkani Pennin ja niiden kahden koiran väliin kompuroiden lumihankeen, jolloin vesikoirat lähtivät kauemmaksi yhä haukkuen. Luojan kiitos mitään suurempaa ei sattunut, vaikka toinen koira pääsikin nappaamaan Pennistä kiinni. Kukkulalle ennättänyt omistaja sai kuulla kunniansa, vaikkei suoranainen raivoaminen olekaan aivan tapaistani. Ärräpäitä nimittäin lensi. Onneksi sen koommin en ole nähnyt niitä koiria irti. Omistaja oli hyvin pahoillaan ja kävi vielä myöhemmin pyytämässä anteeksi. Toinen maininnan arvoinen epäonninen tapaus sattui, kun tartuin treenihallin oven avatakseni samaan aikaan, kun joku toiselta puolelta työnsi ovea samoissa aikeissa: Ovenraosta ponkaisi Penniä huomattavasti suurempi koira (rotua en tässä nyt mainitse) suoraan kimppuun kuin sika limppuun. Voimakas koira veti omistajansa perässään ulos ja minä jäin koirien väliin. Aivot narikassa nakkasin käteni väliin ja vedin pennun pois alta. Se tilanne oli sellainen, että siinä olisi oikeasti voinut käydä niin pahasti, etten uskalla edes ajatella. Onneksi olen kullakin kerralla osannut toimia siinä mielessä oikein, etten ole antanut kehoa värisyttäneen adrenaliinin näkyä käyttäytymisessäni ja vahvistanut siten koiran reaktiota. Tämä jälkimmäinen tapaus meni siten onnekkaasti, että osasin hillitä itseni niin mestarillisesti (!), että jatkettiin treenihalliin sisälle vaihdettuani isomman koiran omistajan kanssa vain pikaisen sanasen. Hallissa pentu oli jo päässyt tapahtuneesta ohi ja reippain mielin kannustin sitä jättämään aatteet tapahtuneesta taka-alalle. Omistaja tuli pahoittelemaan tapahtunutta ja tarjosi tilaisuutta tulla palkkaamaan pentua parkkipaikalle isompaa koiraa ohittaessa. Loppu hyvin kaikki hyvin kaikissa tapauksissa, mutta eittämättä huonoa tuuria on todella sattunut Pennin kohdalle.

Nämä asiat taitaa kummitella ennemmin minun, kuin koiran päässä. Vaikkakin uskon, että jollain tavalla näiden on täytynyt vaikuttaa siihen, että Penni on yhä reippaimmillaankin toisinaan hyvin alistuva vieraita koiria kohtaan. Tänään se käyttäytyi kuitenkin niin epävarmasti, että epäonniset kokemukset, juoksut ja Murun poissaolo yhdessä kulminoitunevat järjettömään säpsähtelyyn ja säikkymiseen. Muuta en keksi ja myönnettävä se on, että vähän jännittää. Ohitimme iltalenkillä aidatun pihan, jossa kaksi koiraa haukkuivat. Ohitimme kohdan vielä toisenkin kerran - nyt reippain askelin ja kannustusten sekä vetoleikin kera. Penni leikki innokkaasti eikä juurikaan välittänyt haukkuvista koirista. Palattiin takaisin menosuuntaamme jälleen koirien ohi, ilman leikkiä. Vain reippaasti ja iloisesti. Taas se säpsähteli ja kiskoi niin kauas kuin hihnastaan pääsi. En voinut muuta, kuin taputtaa koiraa kylkeen ja reipastaa sitä jälleen leikkiin. Siinähän se säikkyminen taas unohtui, mutta asia jäi vaivaamaan. Kierrettiin lenkki ja kotiovelle saapuessani en nakannutkaan saappaita jalastani, vaan täytin taskuni Pennin iltanappuloilla. Palattiin samaa reittiä takaisin, tällä kertaa aidatun pihan kohdalla palkkailin Penniä reippaasta olemuksesta ja yhdessä toimimisesta. Pysähdyttiin koirien kohdalle ja palkkailin aina, kun Penni vilkaisi haukkuvia koiria päin. Penni oli jo huomattavasti reippaampi ja seuruutin sen runsain kehuin pihan ohi. Naapuruston iloksi palattiin vielä samaa reittiä takaisin ja tällä kertaa hyvin tuloksin. Takaisintulomatkalla vastaan tuli kaksi isoa koiraa ja taas sama säpsähtely. Harmi vain, ettei ihan jokaisen vastaantulevan koirakon kohdalla voi kulkea edestakaisin omaansa kehuen ja palkaten. On nyt mietinnän paikka, pitäisikö sitä ihan juoksujen päätyttyä käydä muutamassa kilpailussa kuuntelemassa kisahälinää ja järjestää tilaisuuksia, joissa Penni voisi tutustua kivoihin koiriin. Voi että! Olisipa tämä taas vain juoksujen syytä.

Tulipas ihan laidasta laitaan rönsyilevä teksti. Ajatusten purkaminen näppäimistön äärellä on kuitenkin ihan paras tapa käsitellä päähänpistoja, jotka muuten jäisivät vain ärsyttävästi hautumaan. Huomaa kyllä, ettei aikoihin ole tullut blogiin muuten kuin pintapuolisesti mitään vuodatettua!

Vuosi välissä

Ihan niin kuin lokakuukin, aika kuluu pikakelauksella. Pennin toiset juoksut.