Suruballadeja ja tunturileijonia

Jotta jatkuvalta viikoittaiselta treenihihkuttamiselta vältyttäisiin, kerron kuluneen kuukauden treeneistä näin yhdessä postauksessa. Saa vain nähdä maltanko tulevan kuukauden hihkutukset säästää ainoastaan yhteen postaukseen. Yritän, lupaan!

Meidän viimeisimmät treenit ovat olleet hienoja. Todella hienoja! Murulla kontaktit sujuu jo hyvin, välillä ilman targettiakin ollaan muutama onnistunut suoritus saatu purkkiin. Keppienkin idean alkaa Muru pikkuhiljaa sisäistää. Joskin pieni hurjapää välillä tulistuu liikaakin keppejä kierrellessä. Se taitaa olla aika hölmö näky röhistessään keppien välissä, kun selvästikkään oma vauhti ei vielä miellytä. Hiljaa hyvä tulee, yritän toistella omassa mielessäni. Tuo porsas ei vaan välttämättä tunnu olevan ihan samaa mieltä. Sen mielestä mitä nopeampaa ja äänekkäämmin saadaan kepit suoritettua, sitä suurempi vaikutus kanssatreenaajiin ja ohjaajiin tehdään. Mutta hienoltahan se alkaa jo näyttää, ehkä me päästään tässä asiassa vielä joskus samalle aaltopituudelle.

Ratoja suoritettaessa ollaan kaikilla kerroilla saatu melkeinpä jo heti alkuun hieno suoritus. Viimeisimmissä treeneissä olikin sitten ratana varsinainen valssikauhistus. Tutustuttiin rataan (muiden) koirien kiltisti odottaessa treenikentän päässä. Muru toki halusi osoittaa kaikille ahdinkonsa julman omistajan hylätessä tämän yksin tolppaan kiinni. Tämä siis päätti säestää hysteerisen dramaattisella kiljunnallaan ohjaajan yrittäessä selittää rataa meille omistajille. Siitähän neito vasta innostuikin, kun sai kapelimestarin viran muiden koirien ryhtyessä suruballadiin mukaan. Kun muut kuoronjäsenet kyllästyivät huutoon, jatkoi neito solistina yksinään. Voi sitä ylpeyttä, jota tunsin hallin toisessa päässä.
Eihän siitä rataantutustumisesta tullut mitään, ja meidän vuoron tullessa sähläsin kuin viimeistä päivää milloin omiin jalkoihini, milloin koiraan tai esteeseen kompastuen. Saatiin me viimeisellä yrittämällä rata suoritettua onneksi. Lopputreenit menivätkin sitten onneksi loistavasti.

Kuluneen kuukauden aikana ollaan treeneissä saatu myös kuulla melko maagisia sanoja ohjaajilta. Me ollaan Murun kanssa kuulemma siinä vaiheessa, että kyllä me viimeistään kesällä korkataan kisaura mölleissä. Ainiin tosiaan, tämä harrastushan olikin muutakin kuin treenausta, tätä puolta en koko hommasta ole tullut ajatelleeksikaan! Hui.

Ja jottei meidän treenipostaukset olisi aina ihan kuvattomia (täytyy ottaa kamera ensikerralla mukaan!), niin laitetaan tähän loppuun vielä harvinaislaatuiset otokset tunturileijonasta, jota toistaiseksi tavataan ainoastaan Sipoon jylhillä metsäkallioilla. Tämä lajin ainoana edustajana pidetty yksilö sattui sipoolaishiihtäjän kauhuksi ladulla vastaan. Hiihtäjästä ei sen koommin ole tehty havaintoja. Vain monot jäivät. Nämä kuvat ovat ensimmäisiä todisteita Isojalan kaltaisena mysteerinä pidetystä lajista.




(Ainiin, edellisen kuvahommelin poistuessa kotisivujen mukana, sain vihdoinkin aikaiseksi laittaa uuden. Kuten ennenkin, kuvat aukeaa suuremmiksi jälleen niitä kliksutellessa. Ehkä tästä vähän motivaatiota jonkinlaiseen kuvapostaukseen..)

Mäntsälä, oi Mäntsälä..

Otin uudenvuodenlupaukseni aktiivisemmasta harrastamisesta tosissaan, jonka seurauksena pakattiin tavarat ja lähdettiin loppiaisaamuna aikaisin kohti Helsinkiä ja juna-asemaa, jonka suuntana olisi Mäntsälä. Vietettiin pitkästä aikaa yksi mätsärintäyteinen päivä.



Pölyiseen parkkihalliin oli kokoontunut paljon porukkaa. Rähjääntyneen ja ilmeisen kiukkuisen Murun ilmotin sekarotuisten kehään, josta tämä nappasi lopulta PUN1-sijan. Hyvä hyvä Puupi, mutta täytyy myöntää ettei voitto tuntunut kovin ansaitulta. Kehässä kyllä meni ihan hyvin, vähin sähläyksin, mutta pienen epävarmuuden maustamana. Ongelma nyt oli siellä kehän ulkopuolella, etenkin kun palkinnot (kassillinen koiranherkkuja..) tuotiin omalle paikalle voiton jälkeen. Itselläni meinasi palaa käämit jo useampaan otteeseen, kun tämä otti ahneen vahtimisvaihteen päälle; aivan törkeää äksyilyä ja mörinää kaikille jotka sattuivat metrinkään säteelle tämän aarteista. Mietin jo siinä vaiheessa että lahjoitan kiukkuisen palkintoporsaan ensimmäiselle vastaantulevalle ja poistun itse paikalta vähin äänin. Onneksi se oli kuitenkin ohimenevää, ja lopulta unohtui turha kiukkuilu. Mutta kyllä se silti söi fiilistä paikanpäällä, ja jäi koko hommasta vähän huono maku.
Oikeastaan itselleni tuli sellainen tunne, ettei mätsärit tosiaankaan ole enää se meidän juttu. Seisominen pölyisessä parkkihallissa kauheassa metelissä kiukkuisen koiran kanssa -joka ilmaisi myös selvästi kuinka ei-mieluista koko homma oli- odottaen omaa vuoroaan tuntitolkulla, tuntuu oikeastaan aika käsittämättömältä koko agilityhomman jälkeen.

Reilu puolen vuoden tauko mätsäilyssä päättyi, mutten usko tahdin tästä enää kiihtyvän tällä saralla. Tämä kokemus taas vain vahvisti sitä, kuinka erilainen Murukin on agiradalla; se on täynnä energiaa, iloinen, keskittynyt ja ennenkaikkea hyvinkäyttäytyvä koira. Ihan eri koira kuin Mäntsälässä.

Ei reissu kuitenkaan ihan kurja ollut, ei tosiaankaan. -(Vaikkakin piste i:n päälle oli, kun sain reissusta vieläpä oksennustaudin tuliaisina.) Meillä oli aivan huippuhyvää seuraa ja tuttuja olikin mielettömän kiva tavata pitkästä aikaa!



Sellainen reissu, mutta tulipa tehtyä.

2011

Joulu tuli ja meni, ja ennenkuin huomasinkaan, kolkutti uusivuosikin jo ovella. Me Murun kanssa paettiin uudenvuoden (kamalia ja pelottavia) karkeloita raketteineen mökille, kauas korpeen. Herkkähipiäinen pikkukoira kun olisi voinut kerrassaan säikähtää tänne meillekkin asti ulottuvia valoja ja pauketta..
Mökillä vietettiin rauhaisa uusivuosi, sisälle telkeytyneenä keskelle pimeää metsää. Taidettiin me pari-kolme rakettia kuulla jostain kaukaa kantautuvan, mutta tähtisädetikut toimittivat meillä rakettien virkaa tänävuonna. Hurjaa siis!

Tehtiin myös hurja kymmenisen kilometrin taivallus ympäri mökkimetsien. Eihän siinä mitään, mutta emmehän me fiksut kaupunkilaiset tajunneet ottaa huomioon sitä, että valoisaa aikaa oli tiedossa vain parin tunnin verran jo lähtiessä, eikä tosiaankaan minkäänlaisesta ulkovalaistuksesta ollut puhettakaan. Hämärtyessä oltiin lenkin puolivälissä, ja loppumatka päädyttiin tarpomaan aivan keskellä pimeää korpea näkyvyyden ollessa sellaista viiden metrin luokkaa. Myönnän, että siinä pelotti itse kutakin varsinkin kun edelliskesän karhu- ja susihavainnot muistuivat mieleen. Helpotus oli suuri, kun päästiinkin elossa takaisin lämpimään mökkiin.. Voi koiraparkaa minne sen aina mukaan raahaankaan. :D




Treenivuosi 2011 korkattiin tänään oikein onnistuneilla agitreeneillä. Murulla oli taas vauhtia ja meininkiä. Puhtia tosin on joskus hieman liikaakin, mutta pienen tyynnyttelyn seurauksena keskittymiskyky löytyy kyllä varsin nopeasti. Muru nauttii aivan silminnähden, mikä tekee treeneistä ihan mielettömän antoisia! Ollaan me tässä sähläyksen ohella edistyttykin, varsin hurjastikin jos näin uskaltaisin sanoa. Kontaktit alkaa jo porautua pienen neidin mieleen, ja esteillekkin irrotaan jo varsin hyvin. Kepitkin alkaa näyttää jo suorittamiselta, vaikkakin aivan alkutaipaleella vielä siinä mennäänkin. Huippua!
Tuleva kevät-talvi tulee olemaan aika tehokasta treenaamista, sillä peruuntuneita treenikertoja ei pitäisi kovasti olla ja aikaa meille on kullekkin kerralle varattu kaksi tuntia. Agilitylisenssi onkin lähdössä tilaukseen, ja harrastaminenhan alkaa tuntua ihan viralliselta kaikkien alkusähläyksien jälkeen!

Vuosi 2010 piti sisällään monia koiramaisia hetkiä, mutta uudenvuodenlupauksenani voisin vannoa, että vuosi 2011 tulee olemaan rikkaampi koiraharrastuspuolella.
Tavoitteeksi voitaisiin asettaa myös seuraavanlaisia asioita;

-Edistytään agilityssä varmin askelin, ja katsotaan minne harrastus meidät vie tulevan vuoden aikana.
-Yritetään myös käydä pyörähtämässä muutamassa koiratapahtumassa, vaikka ihan vain vanhoja tuttuja moikkaamassa, ettei meitä ihan unohdeta!
-Käyttäytymisen puolella olisi kiva nähdä muutosta tuossa rähjäämisessä.. Vaan se saattaa jäädä haaveeksi, jos tuolta itse tapaukselta kysytään.

Mutta, katsotaan mitä tuleva vuosi tuo tullessaan!