Tapaus, joka oli ensimmäinen laatuaan

Käväistiinpä siis pitkästä aikaa jälleen mätsäilemässä kivalla porukalla Espoon Kilossa järjestetyssä mätsärissä, ja ei voi kyllä muuta sanoa kuin että huh huh.

Herättiin aamulla ajoissa ja hypättiin bussiin kohti Helsinkiä, sillä rauttiksella oli tarkoitus muiden petsieläisten kanssa miitata ja hypätä samaan junaan. Oltiin -kerrankin- ajoissa paikalla ja siellä jo pieni ja äänekäs lauma odottikin meitä. Suunnattiin kohti laituria josta junamme lähtisi, ja odoteltiin aikamme siinä kun junaa ei näkynyt. Yhtäkkiä huomattiin edessäolevalta laiturilta lähtevän junan, jonka kirjaintunnus muuttui jatkuvasti. Aikataululle syttyi ilmoitus, jonka mukaan 9:42 L-juna oli lähtenyt liikkeelle. Hölmönä jäätiin tuijottamaan junaa, jonka kirjaintunnus jäi lopulta L-kirjaimen kohdalle. Vaan eipä siinä enää mitään ehtinyt, perävalot vaan vilkkuivat kun me jäimme laiturille ihmettelemään.
Puolisentunnin odottelun jälkeen päästiin kuin päästiinkin sitten junaan. Meillä kävi tuuri, sillä mätsärin ajankohtaa oltiin muutettu tuntia myöhemmäksi, ja päästiin loppuenlopuksi perille paikanpäälle vaikka junasta "myöhästyttiinkin".

Mätsäripaikalle löydettiin varsin hyvin, vaikkei kukaan siellä aiemmin ollut julkisilla liikkunutkaan. Mätsäripaikkana oli siis Tiltun koirakoulu. Kun paikalle saavuttiin, huomattiin kuinka moni muukin omistaja koirineen oli päättänyt viettää iloisen sunnuntaipäivän mätsärissä; paikka oli täysin kaoottinen jo heti sisäänkäynnille saavuttuamme. Ahtaassa tilassa jonotimme kuitenkin ilmottautumispisteelle asti, jolloin ensimmäisen kerran näimme tilan jossa kehät olivat. Epäilys iski, ja mietin oliko sittenkään järkevää ilmoittautua; kehiä oli vain kaksi, ja nekin olivat Hyvin pieniä. Tila oli niin ahdas, ettei sinne tosiaan mahtunut sen kummemmin ympärilleen katsomaan. Ihmisiä oli koiriensa kanssa asettautunut kehän ympärille niin ahtaasti, että osa koirista joutui olemaan kehän sisäpuolella, kun ulkopuolelle ei kerrassaan mahtunut. Piti tosiaan hieraista silmiään kerran jos toisenkin ja miettiä kahteen kertaan oltiinko tänne nyt tosiaan tultu toiselta paikkakunnalta aamuvarhain -20:n asteen pakkasissa turhaan. Päätettiin sitten kuitenkin ilmottautua, tänne asti oltiin kuitenkin tultu ja muutkin petsieläiset olivat tulleet tänne jäädäkseen koko päiväksi. Sillä tosiaan, koko päivähän siinä tulisi menemään jo pelkästään odotellessa.

Halliin emme aluksi mahtuneet ja jäätiin viileämmälle käytävälle jonne tavaratkin jätettiin. Joku kuitenkin bongasi petsieläisporukan mätsäritilan nurkasta kehien takaa. Raivattiin siis tiemme muiden luokse loikkien kehien läpi, koirien ja tavaroiden yli ja ihmisten ohi. Saatiin kuin saatiikin lopulta paikka tavaroille, niin mahdottomalta kuin se aluksi tuntuikin. Odotus alkoi kun pentujen ja pienien kehät aloitettiin.


Jonkin ajan kuluttua sekarotuisia alettiin kokoamaan yhteen. Mietin jo hetken olisivatko järjestäjät laittaneet ulos kolmannen kehän. Järjestäjät ohjasivat meitä kuitenkin pieneen takahuoneeseen, jonka keskellä oli teipillä maahan teipattu matto. Kävi ilmi, että juuri tuo 1,5mx1,5m matto olikin meidän kehä, ja tuossa huoneessa tapahtuisi arvostelu. MITÄ? En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa kun tilanne lopulta selvisi minullekkin. Ihan tosissaan. Kehä alkoi ja ensimmäiset tuskaisen oloiset omistajat yrittivät saada isoja koiriaan kehässä liikkeelle. Eihän siinä yhtäkään ravausaskelta saanut vähääkään isompi koira ja kävi kyllä sääliksi, sillä tilanne ei tosiaan ollut reilu kaikille osallistujille.
Oma vuorokin tuli ja epäröiden astuimme kehään. En osannut ottaa tilannetta tosissaan enää tässä vaiheessa, ja Murunkin esiintyminen oli aivan toissijaista kun ei tilannetta ilmeisimmin tajunnut neiti itsekkään. Siinä kävelimme pienet kierrokset minkä nyt huoneessa mahtui ja seisotettiin koirat liukkaalla matolla, jossa Murun jalat liukuivat eikä tästäkään tullut yhtään mitään. Sininen nauha tuli, joka oli täysin odotettavissa. Näin olisin tuomarina itsekin päättänyt.

Olimme viimeinen pari neljästätoista sekarotuisesta ja aloitimmekin sinisten kehän jo samantien. Ei sitä tilannetta oikeasti usko ilman että sen itse näkee, kun seitsemän erikokoista koiraa omistajineen yrittää kukin esiintyä edukseen kehässä jonka koko oli aivan naurettava. Tuomari otti kultakin liikkeet, vaikka se oli aivan turhaa. Eihän se keneltäkään onnistunut, ja miten olisikaan voinut?
Tuomari palkitsi ensimmäiset kolme sijoittunutta, ja toivoin hiljaa mielessäni ensimmäisen sijan tullen ettei meitä palkittaisi ollenkaan, jotta päästäisiin paikalta hiljaa pois joutumatta jäämään odottamaan enää kaikkien muidenkin kehien loppua. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin!

Ensimmäinen sija rapsahti kuitenkin Murulle ja BIS-kehää jäätiin odottamaan. Onneksi muutkin petsieläiset olivat jäämässä loppuun asti. Muutkin pärjäsivät hienosti, ja petsie-edustus oli taas häikäisevä!

BIS-kehässä meidät kuitenkin käteltiin ensimmäisten joukossa ulos, ja vihdoin päästiin taas kotia kohti. Niin kamala kuin mätsäri oli järjestykseltään ollutkin, (ihan oikeasti, ensimmäinen laatuaan..) oli seura kuitenkin jälleen kerran aivan huippua! Oli kiva nähdä pitkästä aikaa tuttuja ihmisiä koirineen.
Suurkiitos teille siis siitä, että teitte päivästä loistavan vaikka mätsäri olikin jotain aivan muuta!

Kuvat ovat BIS-kehästä, jossa kehänä toimi yhdistetyt pikkukehät.

Kiitos kuvista Riitta K.!