torstai 6. lokakuuta 2011

Ilmalento ja muita innovatiivisia ohjaustekniikoita

|


Lähdettiin maanantaina hyvillä mielin treeneihin. Paikanpäällä sain positiivisesti yllättyä uuden ohjaajan vinkeistä, ja tulevan treeniohjelman sisällöstä: hyppytekniikkaa ja paljon, paljon ohjaustekniikkaa. Hallikausi on nyt tämän syksyn puolesta korkattu, mutta paluu halliin oli mitä ilmeisimmin pienen koiran psyykkeelle hieman liian suuri shokki. Tai riemastuttava yllätys: Muru sai selvästi kiksejä karjuessaan täyttä huutoa nonstoppina tunnin ajan meidän omistajien tutustuessa rataan ja tulevaan treenisuunnitelmaan. Oma ääni saattoi kuulostaa hieman tavallista kiljuntaa jylhemmältä kaikuessaan hallissa, mikä silminnähden nostatti pienen koiran egoa tavallistakin suuremmaksi. Muru keräsi kierroksia minkä kerkesi ja palatessani noutamaan omaani meidän ratavuoroa varten, huomasin, että vastassani oli bussissa niin kiltisti häntäänsä heilutelleen sievistelijän sijasta mielipuolisen maanisesti ympärilleen tuijottava räyhähenki.

Oltiin jo rataantutustumisen aikana saatu kuulla uudelta ryhmänvetäjältä, että juuri meidän ryhmämme koostui hänen itse seuranmestaruuksien perusteella valitsemistaan parivaljakoista. Rata sisälsi paljon erilaisia ohjauskuvioita: pakkovalssia, persjättöä, takaakiertoa, valssia. Se oli ikäänkuin lähtötesti, jossa treenivetäjä saattoi päätellä, millä tasolla kukin parivaljakko on.Olin oikeastaan aika itsevarma radan suhteen.
Ensimmäinen virhe.

Tässä kohtaa varoitan kaikkia, jotka tähän asti ovat lukeneet. (ps. hatunnosto!) Tulossa aivan käsittämätön taidonnäyte ja hieman katkeransävyinen selostus siitä, kuinka yleensä kaikki asiat tuppautuvat menemään päin puuta, jos vain ovat mennäkseen —saatan viitata tällä myös edelliseen postaukseen—. Sanotaanko näin, ettei saatu radalta yhtäkään onnistunutta _kahden_ esteen sarjaa. Räyhähenki nimittäin ymmärsi, että hänhän tuntee radan minua paremmin, ja että homma hoituu sutjakkaammin jahka hän itse ottaa ohjat haltuunsa. Huidelkoon typerä omistaja huonosti kontrolloituineen raajoineen minne tahtoo.
Radalla oli nyt myös mukana kepit. Tiedän, että Muru osaa ne. Ja vieläpä ihan hienosti. Tässä mielentilassa se kuitenkin päätti osoittaa, ettei ole kuuna päivänä moisia härveleitä nähnytkään. Se vaan komensi ja rähisi hullunkiilto silmissä. Halusi kai tehdä vaikutuksen. Ohitettiin kepit.
Seurasi yksinkertainen hyppy-putki-hyppy-vauhtisuora. Ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä kääntyy, kyllä tuo kaheli tulee järkiinsä jahka sitä vähän kovistelee. No ei. Lähetin Murun hypyn jälkeen putkelle, jonne uskoin sen menneen. Olin kuitenkin autuaasti tietämätön siitä, että koira oli kääntynyt putken suulta —ilmeisesti ilmaisemaan mielipiteensä jälleen koko touhusta—, ja juossut nyt jalkoihini. Seuraavassa hetkessä todistelin tilannetta pienen koiran perspektiivistä, maassa mahallani. Parin metrin komean ilmalennon, siitä seuranneen keuhkontyhjennyksen ja kuperkeikan jäljiltä taskusta pudonneet lihapullat pääsivät parempiin suihin. Muru tyytyväisenä imuroi ansaitut herkkunsa ympäriltäni, minun kootessa itseäni. Häijy piski. Suunniteltu juttu, sanon minä. Näytös kuitenkin jatkui.

Viimeistään hieman kinkkisen ohjauskuvion omaava hyppypätkä sai minut haluamaan vajota maan alle. Muru ei kertakaikkiaan halunnut osoittaa minkäänlaista kykyä esteen ylittämisestä. Edes empatiaa kovia kokeneelle omistajalle ei pahemmin herunut. Ääntä siitä kyllä lähti. Nöyryytys ei ottanut loppuakseen edes viimeisillä esteillä, sillä vierekkäin asetellut putki ja A-este aiheuttivat päänsärkyä räyhähengen kieltäytyessä moisesta täysin. Ja sen napatessa erehdyksessä lihanpullan sijaan sormestani yhden ainoan onnistuneen kontaktin seurauksena. Oman vuoron loppuessa sain kanssatreenaajilta empatiantäyteisiä katseita ja kiusallisen hiljaisuuden. Koiralta röyhtäisyn. Lähdettiin suosiolla Murun kanssa ulos viilettymään. Kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Vesisateeseen. Olin nimittäin unohtanut hallin ovikoodin, eikä kenenkään korviin kantautunut säälittävät koputukseni. Päästiin me lopulta sisään, kun joku sattui tulemaan ulos.

Palatessani sisälle pää ehkä hieman painuksissa häpeästä, sain kuulla lohduttavan virkkeen eräältä kanssatreenaajalta: "Mutta hei, sehän meni ihan hyvin."


Muru 6 - minä 0.

5 kommenttia:

Riitta kirjoitti...

Voi ei :'''''D Anteeksi, ei sais nauraa mut :'D Voi Murua! Lohdutuksen sanana voisin sanoa, että Nanni veti mua kanssa aika hyvin 6-0 eilen hakutreeneissä. Lopputuloksena se, että koira huitelee pitkin metsää muka etsien piilossa olevia ihmisiä kun omistaja karjuu perkelettä perässä kun koira ei anna kiinni. Sainhan mä sen lopulta kiinni kun se pysähty syömään jotain hirvenpaskaa :)) Että semmoset hakutreenit. Emmä tiedä mitä se sieltä metsästä etti ku juoksi piilojen ohitse.... On nää meidän rouvashenkilö koirat sitten niin mukavia!

Ps. voin vaan kuvitella sen tunteen ku kaikki menee päin puskia ja sitten joku tulee sanomaan "hei toihan meni tosi hienosti". Siinä tilanteessa ei voi muuta tehdä kuin kattoa ensin murhaavasti, sitten koota itsensä, vetää tekohymy ja sanoa "Kiitos" :)))

Sirkku kirjoitti...

Pakko myöntää, ettei mullakaan naama ihan peruslukemilla pysynyt.. Vahingonilo, paras ilo jne. :DD Mutta eikös se niin mene, että joskus pitää mennä vähän vähemmän hyvin niin johan normimenokin alkaa tuntua kivalta ;)

Roosa kirjoitti...

Riitta, voin sanoa, että kanssatreenaajilla oli varmasti ihan sama meininki siellä katsomon puolella - ei saisi nauraa, mutta... :D Tiedät Murun luonteen, se osaa olla kyllä niiiin paskiainen halutessaan! Näissä treeneissä se ylitti jopa itsensäkin.
Voi Nanni.. :D Kai se niin on, välillä on näitä päiviä, jolloin huomaa olevansa ihan koiran armoilla. Ilman pienintäkään armoa. Ihan 6-0.

Itse meinasin purskahtaa epätoivoiseen itkuun saadessani lohdutukset! Muru, miksi NYT!

Sirkku, niinhän se on! Itekin mielellään lukisin muidenkin paskatreenipostauksia, säilyisi pieni hiven itsetuntoa ja epätoivokin voisi kaikota. Mutta ehkä me ollaan Murun kanssa ainoita kykeneväisiä tälläiseen haha.. :D
Niin se menee! Nyt oikeasti odotan niitä hyviä treenejä, ennen kuin teen Murusta rukkaset! :D

Sarianne kirjoitti...

Hahaha :D Ihan tuli elävästi mieleen yhdet tohelotreenit Elkun kanssa vuosia sitten! :D Treenattiin valmennusryhmässä, jossa treenasi silloin seuran edustuskoirakot. Me ei meinattu päästä kolmea ensimmäistä estettä pidemmälle, koska homma kaatui koko ajan keinuun! :D Ensin Elvis juoksi sen pirun keinun ohi, sen jälkeen se tipahti sieltä ja kolmannella yrittämällä minä kompastuin jalkoihini ja lensin hietikkoon ja kierähdin vielä muutaman kuperkeikan. Muistan vieläkin sen, kun pyörin siellä kentässä :DDD SE oli noloa. Kouluttaja vain totesi "Tuota... Yrittäkää vielä kerran?" :D

Roosa kirjoitti...

Sarianne, eikä! Ihan loistavaa! :D Voin nyt sanoa, että tiedän tunteen. Se kun iskee jo siinä ilmalennon aikana. :D

Viivi, voihan... Kiitos. :D Ehdin jo ihmettelemään mahdanko oikeasti välttyä koko haasteesta. :D

Lähetä kommentti

Muru laumoineen kiittää kommentistasi. :-)