Onni on kahvin tuoksu – harvoin maku

Me keskitytään ongelmanratkaisun ohella kevätsäästä nauttimiseen. Ostin viikonloppuna uuden pyörän syksyllä varastetun tilalle ja ensimmäiset todella kesän tuloa ennakoineet päivät mahdollistivat uuden menopelin testaamisen Murun kanssa. Toimii. En osaa edes sanoin kuvailla, kuinka nautinkaan näistä keväisistä päivistä ja takin läpi lämmittävästä auringonpaisteesta. Murukin jolkottelee pyörän kyljellä suu hymyssä, kieli poskella. Olen aina ollut sitä mieltä, että Murun paras ilme on sen silmäkulmiin ulottuva poskihampaat paljastava tyytyväinen läähätyshymy. Ihana nähdä se ilme taas yhä useammin kesän tehdessä tuloaan.

Pyöräilyn ohella ollaan tiuhaan tahtiin käyty agilitykentällä omatoimitreenaamassa. Sain muutaman hyvän vinkin keppeihin meidän kouluttajalta, ja ensimmäistä kertaa kokeiltuani niitä käytännössä, kiljahdin hiljaisella kentällä riemusta. Piristävä tunne näin agilitysaralla, vaikkakaan se ei meidän kisasuunnitelmia nyt toistaiseksi tuo takaisin. Olen toitottanut tietokoneelta pillinvihellys- ja kisahässäkkämeteliä olohuoneessa korviaan höristelevälle Murulle, mutten ole saanut vielä itse pilliä hankittua. Taidan alitajuntaisesti lykätä asiaa, sillä tiimarin muovipillihyllylle en ole vielä eksynyt.




Huomasin, että lumen alta paljastuneet lenkkimaastomme muistuttavat tavattomasti Englantilaista maalaismaisemaa. En voi välttyä ajattelemasta itseäni osaksi Emmerdalen hahmokaartia ajellessani pyörälläni Murun kanssa ympäri kartanon hiekkateitä, mutaisia alavia peltoja ja kaikenkaikkiaan ruskeaa maisemaa. Käyden teepöytädialogeja itseni kanssa pääni sisällä, luonnollisesti. Ehkä se on vain tämä kevät, mutta ihaillessani puuttomia puita ja hiljalleen vihertäviä nurmikenttiä tulen auttamatta ajatelleeksi juuri näiden muutamien päivien olevan vuoden kauneimmat. Kesällä, tai viimeistään syksyllä, tulen varmaankin toisiin aatoksiin. Leppoisat kilometrilenkit uutukaisilta tuntuvissa lenkkimaastoissa yhä pitenevissä päivissä ja illoissa pyörän selässä. Voisiko olla parempaa? Huoli kilpailukalenterin tyhjentäneestä yliviivauksien sekamelskasta tuntuu kadonneen lähes kokonaan. On oikeastaan ihan mukavaa lähteä treenikentälle vain treenaamaan. Ei treenaamaan tämä, tämä ja tämä asia nyt-heti-ja-pian kuntoon. Ei päivämääriä, joihin mennessä tavoitteet täytyy olla saavutettu. Oikeastaan, ei sen suurempia tavoitteita. Vain aivan pieni: pilli. En ole luovuttajatyyppiä ja tiedän luonteelleni ominaista olevan myös se, että kaipuu kisakentille ja siihen jännitykseen palaa vielä pian. Ehkä suunnitelmat olivat liian suuria ja olisi ollut kerrassaan luonnonlakien vastaista, etteikö vääjäämätön takapakki olisi iskenyt. Toistaiseksi hengähdystauko saattaa kuitenkin tehdä terää. Vaikkei se tarkoittaisikaan treenimäärän pienentyvän, ehkä vain turhaan itselleni luotujen paineiden vähentymistä.

Suupielet korvissa talviturkin heittämistä odotellessa.