Mätsärimäistä

Tosiaan, on päivittäminen jäänyt aivan todella vähäiseksi viimeaikoina. Viimeisimmältä kahdelta kuukaudelta ei ole tullut nyt minkäänlaista postausta, vaikka kaikenlaista ollaankin touhuttu. Hmph.
Ja tästä nyt näin heti alkuun varoitus; jos epäilette että terveytenne ei kestä meidän armottoman säheltämisen ja toikkaroimisen täyteisen sunnuntaipäivän raportin lukemista, niin olkaa hyvät, pysähtykää jo tähän. :D

Mutta tähän päivään! Murun kevätjuoksut loppuivat puolisentoista viikkoa sitten, ja voin turvallisin mielin ja hyvällä omatunnolla viedä neitiä ihmisten ilmoille. Lauantaina ja sunnuntaina olikin tiedossa varsin koiramaista ohjelmaa.

Lauantaina käytiin Border Agility Team ry:n järjestämässä mätsärissä. Oli nyt sitten vuoden ensimmäinen ulkomätsäri, ja kauden avaushan onnistui mainiosti!
Otin pikkuveljeni mukaan, sillä tiedossa oli myös Lapsi&koira-kehä. Ensin kuitenkin pyörähdettiin sekarotuisten kehässä.
Saatiin mielettömästi kivaa kommenttia siitä, kuinka Muru näyttää jo pelkän ruumiinrakenteen ja olemuksensa puolesta varsinaiselta agilitylupaukselta! Sehän mulla tässä on tähtäimenä ollutkin, että alkeisiin päästäisiin. Nyt ei paikkaa tullut hakemisesta huolimatta, mutta eipä auta kuin hakea taas elokuussa alkaviin ryhmiin. Ja mitä kehuja! Järjestäjät kävivät monesti kehän laidalta Murua moikkaamassa, ja ilmoittivat Murun olevan heidän suosikkikoirakkonsa. :D
Kehässä meitä vastassa oli komeaakin komeampi Ändi, joka kyllä ehdottomasti ja kirkkaasti ansaitsi punaisen nauhansa. -Tuomari siis ojensi meille sinisen, mutta vallan hyvin mielin saatoin kehästä poistua; niin vuolaan hyvää kommenttia sieltä tuli!
Ja aika jännä muuten miten hirveän tiiviisti se siinä mun jaloissa liikkui kehän ympäri käveltäessä. Salaa oon elätellyt sitä toivoa että joskus päästään tokoilemaankin vielä, (..nyt kun takapakkia on tullut jo kaks kertaa, eikä koskaan päästä mihinkään treeniryhmään. Uskomattoman turhauttavaa.) ja siis salaa on pientä alkeenpoikasta kotioloissa opeteltu. Lieneekö toi sitten seurausta siitä, mutta jouduin kyllä siitä näyttelyhihnasta nykimään, että ottaisi Vähän edes etäisyyttä musta että päästään sujuvasti liikkumaan. :D Tosi kummallista.
Tai sitten toi nälkäinen otus paloi niin halusta syödä sen kanan mun kädestä, ettei se edes ymmärtänyt minne suuntaan liikutaan kun niin intensiivisesti siinä tapitti.



Sinisten kehässä Muru vei ensimmäisen paikan. Saatiin palkinnoksi pokaali, ruusuke sekä kassillinen koiranherkkuja ja 3kg koiranruokaa. Tuomarina toimi kasvattaja Sinikka Rahikainen.
Lapsi&koira-kehässä Vertti yllätti ja nappasi tytön kanssa ensimmäisen sijan! Poikaa jännitti, mutta voin kyllä sanoa, että siinä kehän laidalla ollessani jännitykseni oli jotain aivan järkyttävää. Kävin läpi kaikki maailman vaihtoehdot; entä jos Muru karkaa mun luokse, tai nykäisee pojan nuri?
Niin ei kuitenkaan käynyt! Taashan tuo osoitti mallikasta olemustaan, hienosti toimi pojan kanssa, joskin välillä vilkuili mua päin. (Oli muuten aika tehokasta piiloutua kameran taakse, silloin Murukin jätti mut heti rauhaan..)Muru on aivan järkyttävästi mun perään, mutta ilmeisesti Vertin ja Murun yhteisellä harjottelulla ennen kehää olikin vaikutusta suoritukseen.
Poika sai palkinnoksi kassillisen koiranherkkuja ja purkkaa, sekä upean pokaalin!
Kiitos Chartulle seurasta ja kuvaamisesta :)

Hmm.. sunnuntaista. Siitä en välttämättä niinkään haluaisi puhuakkaan; se oli jotain AIVAN järkyttävää, ei voi muuta sanoa. :D Aivan päinvastainen päivä verrattuna edelliseen.

Sunnuntaina oli siis petsiemätsäri. Tänävuonna en ollut mukana järkkäämässä, vaikka viime vuonna olinkin. Olin kuitenkin lupautunut muutaman kuvan tapahtumasta ottamaan ja samalla ajattelin pyörähtää Murun kanssa kehässä. Päivälle oli luvattu sadetta, mutta eihän se meitä koiraihmisiä pysäytä.
Paikanpäälle tultuamme oli järkkääjillä kova meno päällä; jotain puuttui tuolta, jokin piti hoitaa siellä ja jotain löytyi täältä. Ajattelin, että lähdetäänpäs me nyt Murun kanssa tästä hälinästä kiertämään lenkki puiston ympäri.
Kun tultiin takaisin, huomasin, että järjestäjillä (jotka ovat siis tietysti petsiekavereita, ei mitään ihan epätuttuja mulle, muutenhan tää kuulostais ihan tyhmältä :D) oli siellä ongelma; yksi kehäsihteeri ja tuomari oli jättäneet tulematta. Tuomarin virka paikattiin, mutta edelleen oltiin yhtä kehäsihteeriä vailla. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo lupautunut hommaan sillä ehdolla, että Murua joku katsoisi sillä välin. Ja sehän kuulosti ihan hyvältä suunnitelmalta; pitihän nyt kavereita auttaa pulassa, ja eihän mulla menisi kehätkään päällekkäin. Murukin saataisiin hienosti Ada-whippetin kevythäkkiin.
Tiesin että Muru tulisi mun perään huutamaan, mutta se ongelma tuntui pieneltä verrattuna siihen säätöön mikä niillä järjestäjillä siellä oli. Laitettaisiin vaan Muru häkkiin jonnekkin syrjemmälle, jossa joku sitä aina kävisi välillä rauhoittelemassa.

Mulle annettiin nopeasti pikapikaohjeet, sain laput ja nauhat käteen, ja juoksin kehään jossa tuomari jo odotteli. Isojen pentujen kehä alkoi.
Kaikki meni ihan hyvin, totta kai pientä alkusähellystä lukuunottamatta. Päästiin nopeasti kaikki 15-koirakkoa läpi ja aloitettiin sinisten kehää, kunnes yhtäkkiä joku huutaa kehän laidalta:

"Hei kehäsihteeri! Sun koiras juoksee tuolla"

Muru oli päässyt häkistä ulos! Siellä se juoksi kentän toisella laidalla, joku taisi yrittää saada sitä kiinnikin. Huusin, ja se tuli luokse kuin salama loikkien ja silmät jälleennäkemisestä paistaen. Nappasin sen syliin ja heitin ensimmäiselle kehän laidassa seisovalle petsieläiseksi tunnistamalleni henkilölle ja menin takaisin kehään muina miehinä. Ja sitten se alkoi; armoton kiljuminen ja rääkyminen mun perääni! Muru ihan oikeasti luuli että nyt mä olin sen hylännyt siihen kehän laitaan. Voin vannoa, että ikinä mun elämässä mua ei ole hävettänyt niin paljon!

Loppuenlopuksi hoidettiin tuomarin kanssa se kehä loppuun Murun kiljumisen säestyksellä. Olin ilmoittanut Murun sekarotuisiin, ja kehä alkaisi kohta. Tein kuitenkin varsin nopeasti päätöksen, että minähän en tähän kehään enää astu. En todellakaan kehtaisi enää! Murun kiihtynyt olemus varmisti sen, ja kävin hakemassa ilmorahat takaisin. Liuettiin nopeasti paikalta pois, Muru ilmeisen tyytyväisenä kun sai mun mukana tulla. Se ei päästänyt mua silmistään koko illankaan aikana, vaikka oltiin jo kotona.

Tästä saattaa kestää hetki toipuminen. Yksi asia on varma: musta ei enää koskaan kukaan tee kehäsihteeriä.