Ympyrä sulkeutuu

Käytiin sunnuntaina Hyvinkäällä kisaamassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Muru ensimmäisissä kisoissaan sai kokea ensimmäiset kauhun hetkensä ja hännänpäätä vavisuttaneet pelonväreet pillinvihellyksestä. Kaksi starttia, joista jälkimmäiseltä nolla ihanneajassa — ja suureksi yllätyksekseni serti kolmosluokkaan. Siitä on vuosi, kun aloitettiin meidän pitkä ja kivikkoinen kisamatka. Hyvä vuosi.

Ensimmäiseltä hyppyratastartilta kymppi: pikkupiski ohitti pituuden ja pakka hajosi viimeistään sitä seuranneilla kepeillä, joihin se haki väärältä puolelta. Meidän ensimmäinen kymppi! Muru kävi uskomattoman hitaalla ja vedätin sitä todella kaukaa perässäni yrittäen innostuttaa sitä edes kilpajuoksuun kanssani. Ei mennyt niin kuin Strömsössä. Seuraavalla radalla petrattiin kumpikin hieman, vaikkakin tein turhan varmoja ohjausvalintoja. Naureskelin ratasuorituksen jälkeen vannoen, etten seuraavalla radalla tekisi yhtäkään valssia, sillä takana oli kolme turhaa, muilla tekniikoilla helposti korvattavaa, valssia. Eipä tullut seuraavaa rataa, sillä minun suureksi yllätyksekseni meidän kömpelö esitys riitti neljänteen sijaan ja sertiin!


Olin radalla kuin peura ajovaloissa, eksyksissä ja solmussa jalkojeni kanssa. Ei aivan sellainen esitys, jollaiselta ikimuistoisen nousunollan kolmosluokkaan olisin unissani napsaissut, mutten valita — en sentään ohjannut puomin jälkeen radan viimeiselle hypylle, vaikka olin aikeissa.

Kisassa palkittiin kolme sijoittunutta, eikä matikkapääni päässyt sen ympäri, ettäkö meillä olisi neljännellä sijalla yhdeksästätoista osallistujasta ollut mahdollista saada luva ennen kuin meidät kuulutettiin palkintojenjakoon vielä erikseen noutamaan omaa sertiämme! Olin aivan häkeltynyt! Olin valmistautunut meneväni seuraavaan rataantutustumiseen ja tsemppasin itseäni henkisesti seuraavaan koetukseen. Muru oli juuri nukkunut takkini sisällä jaloissani häkkialueen reunamilla ja olin ihmetellyt, kuinka tyystin eri koira minulla olikaan vieressäni verrattuna vuoden takaisiin ensimmäisiin kilpailuihimme ja sitä seuranneisiin hammastenkiristystä aiheuttaneisiin tuleviin koitoksiin. Käsittämätöntä. Nyt noudettiin menolippua kolmosluokkaan, vaikka vielä vuosi sitten ei päästy ratojen lähellekään ilman koko pikkukoiraa vavisuttanutta tärinää ja häntää koipien välissä.

Sert-ruusukkeen ojensi sama tuomari, joka ensimmäistä kertaa antoi meille lähtöluvan pillinvihellyksellä ensimmäisellä kisastartillamme vuosi sitten.

Ympyrä sulkeutuu — meidän tavoitteet on meriittien osalta luonnollisesti saavutettu, mini3. Kisat ei vielä tietenkään ole kisattu, vaikkakin nyt koko kisaamisen maku muuttunee tyystin. Ehkä lakkaan jännittämästä. (Itseni tuntien tiedän tosin vain huijaavan itseäni, mutta onhan se lohduttava ajatus.) Seuraavat kisat katselen jo kolmosluokkaan. Mutten ihan heti seuraavalle viikonlopulle: nautitaan nyt tästä pilvien päällä leijailemisesta pikkuinen tovi.

Maailman paras pikkukoira. Ja aika hieno 20-vuotissynttärilahjakin allekirjoittaneelle.