Lunta tulvillaan, on raikas talvisää

Ainakin melkein. Me suunnataan aattoaamusta kohti maaseudun - toivottavasti - valkeampia maisemia ja aloitellaan huoletonta lomanviettoa joulupöydän ääressä.
Lämpimät jouluntoivotukset kaikille meidänkin puolesta!

Joulukuu

Meidän joulukuu on kulunut ihan loistavasti. Säät ovat olleet siedettäviä ja talven vähäisestä lumisaldostakin löytyi yksi hyvä puoli: lumettomat hiekkatiet ovat sallineet vielä muutaman pyöräilyreissun. Aurinko sattui yllättäen vilahtamaan keittiön ikkunasta ja juuri siinä valossa mäen takana näkyvä ruohokenttä näytti hämmästyttävän kesäiseltä kirkkaan vihreänä. Hassua.
Treeneistä en viitsi sen kummemmin jupista, kuin että kuluneet viimeviikot ovat olleet treenien kannalta aivan loistavia. Ja että sain vihdoinkin kauan odottamani koulutusliivini! Ei siinä nyt sitten lue Roosa & Räyhä, vaikkakin harkitsen sitä vakavasti ehkä jo seuraavaan. Ajattelin pitäytyä asiallisena tämän kohdalla, mikä onkin ehkä ihan hyvä.

Sormet syyhyävät päästä ilmoittautumaan tammikuun kisoihin. Ja jos (kun :D) käy niin, ettei siellä menestyksen ruusuisilla kentillä loisteta, niin ainakin Murun räyhätessä tai karatessa radalta meidän nimet on helppo painaa mieleen: lukeehan ne suurilla kirkkailla kirjaimilla selässäni. Loistavaa!

Murun kahdeksat kasvot

Tämän postauksen perusteella voisi Murun treenibloginkin melkeinpä kategorisoida luokkaan muotiblogit. Muru hauskuutti lauantaina pikkuveljen synttärijuhlissa talsien — ja epäuskottavasti möristen — punainen huivi kaulaansa rusettiin kiedottuna. Kukapa olisi uskonut, että moisesta yksinkertaisesta asusteesta voisi luoda niin monet ilmeet. Muotibloggaajat, ottakaa mallia!





Ja sporttiset pojat, ottakee yhteyttä

Talvi pikakelauksella, kiitos

Takana itselleni hyvin epätyypillisen pitkäksi venähtänyt päivitystauko. Mutta eikös se nyt olekin ihan luonnonlaki, että tauot sattuvat kuin ihmeen kaupalla loppumaan juuri koeviikon kolkutellessa.. Vaikka olihan tässä asiaakin! Ei tärkeää tai mitenkään ihmeellistä, tosin. Oikeastaan vain kaksi kuumeista sanaa: pentu- ja kisakuume!

Kummasta aloittaisin. Jälkimmäinen lienee turvallisempi ratkaisu. Kisakuume! Meidän treenit ovat ottaneet jättiläisharppauksen eteenpäin sieltä epätoivon suosta, jonne jouduttiin alkusyksystä. Keppien yhdistely rataan onnistuu jo ihan hienosti, ja tuntuu, että olen oppinut aivan mahdottoman paljon ohjaustekniikkaa näinä vähinä treenikertoina, joita syksyn mittaan on hallissa uuden treeninvetäjän luotsaamina kertynyt. En ehkä sanoisi, että teoriassa oppimani tekniikat vielä välittyisi konkreettisesti huitomisissani, vaikkakin ehkä osaan jo suurinpiirtein kohdistaa rintamasuunnan oikeaan kompastumatta jalkoihini tai koiraan. Ja tässä tapauksessa vannon poikkeuksen vain ja ainoastaan vahvistavan säännön - kaatumiset olkoon vain opinnäytteitä.

Tässä alkaa meininki tuntua siltä, kuin maailmanloppua odottelisi sen ensilumen muodossa. Kauhukuvissa kilometrihanget peittävät Ojangon kentät. Sen mukaista on siis ollut treenaaminenkin. Kuluneen kuukauden aikana ollaan Murun kanssa käyty treenaamassa ennätysmäärä Ojangossa kahdestaan ja olenpa myös ansiokkaasti suorittanut yhden 12 tuntisen työpäivän agilitykisoissa! Edellispäivän ohjattujen treenien ratakuvioiden hiominen itsekseen Ojangossa on osoittaunut aika tehokkaaksi keinoksi a) saada täydellisiä hermoromahduksia yrittäessä rakentaa yksinkertaistakaan rataa yksinään b) pelästyä joutuvansa kentälle loukkuun jumiin jääneen ärsyttävästi piippaavan oven vuoksi c) huomata ilokseen kotona sen vaikutukset, kun on syöttänyt koiralle pussikaupalla lihapullia. (Niin, ja miksikö sen sitten huomaa vasta kotona köllötellessä koira kainalossa sohvalla? Ihan vaan nenän kautta hengittämällä.)

Niin ja hei! Edellisen postauksen pujotteluvideossa ohjaan vain toiselta puolelta. Kokosin uuden videon parin viikon takaisista kepeistä "vaikeammalta" puolelta ohjattuna. Huomaa kyllä eron siihen, kumpaa on enemmän treenattu, vaikkakin molemmat toimii ihan hyvin tällä hetkellä. Itseasiassa maanantain treeneissä kepit jouduin radalla ohjaamaan juuri tältä heikommalta puolelta ja Muru edisti itsenäisesti kepit melkein puolesta välistä loppuun!


Psst. kipittelyni tekee koko hommasta aika koomisen näköistä. He.

Kaikki tämä treenaaminen on sytyttänyt nyt mahdottoman kisakuumeen! Piste i:n päälle ilmaantui ollessani seuran järjestämissä kisoissa töissä ja kirjoittaessani sertejä kisaavien koirakkojen kisakirjoihin. Minäkin tahdon! Voi tahdon tahdon tahdon tahdon! Ilokseni huomasin myös, ettei ykkös- tai hyppyradatkaan olleet niin kamalia, eikä kukaan ihmetellyt kenenkään mokia tai juossut radalla verenmaku suussa. Ainoa este kisoihin menemiseen on se pienen pieni fakta, ettei me olla vielä valmiita. Vaikkakin olen jo asettanut ajankohdan sille, milloin ollaan. Nimittäin 15.1.2012. Tällöin me otetaan ensimmäiset startit ykkösissä seuran järjestämissä kisoissa! Se on lukkoon lyöty ja päätetty päivämäärä se, nimittäin.

Ja toiseen vähintäänkin yhtä palavasti suuntaan ja toiseen tunteita herättävään seikkaan. Pirun pentukuume nimittäin. Se on vellonut nyt jo niin monta vuotta, eikä vaan millään ole lähteäkseen vaikka järki niin kovasti yrittääkin sitä pakottaa vetäytymään! Eikä tästä vain tunnu tulevan toipuminen, sillä järkikin on alkanut jo selvästi luovuttaa tässä taistossa. Se tuntuu sysäävän ennemminkin tavoitteita pennunhankinnan tielle sen sijaan, että teilaisi koko ajatuksen. Pyri tässä nyt henkiseen tasapainoon ja mielenrauhaan, kun aivoissa käy moinen vääntö!
Oikeastaan se ei ole vain pentukuume. Tai ehkä sopivampi kuvaus olisi pentukuume ilman sitä pentujaksoa. Tai pentukuume, mutta pentuvaihe vain pikakelauksella. Ilman niitä naskalihampaita ja tuhoutuneita kenkäpareja tai huonekaluja. Turhaan ehkä edes yritänkään tähän väliin todistella sen vähäisen henkisen tasapainoni olemassaoloa.
Tosiasia kuitenkin on, ettei juuri nyt ole sopiva hetki edes pennun harkinnalle. Olen tosin huomannut, ettei juuri koskaan vielä aiemminkaan ole moista hetkeä koittanut, eikä tulevaisuuskaan osoita sen kummempaa potentiaalia suunnitelman toteutumiseen. Voisin melkein tulla siihen johtopäätökseen, ettei kuuna päivänä sitä sopivaa ajankohtaa löydy ja joudun ikuisesti vellomaan kroonisessa pentukuumeessani.
Tuleva kevät viimeisine ylioppilaskirjoituksineen ja jännittävine pääsykokeineen saattavat tosin valottaa niitä vielä hieman sumuisia tulevaisuudennäkymiä. Mielenrauhani vuoksi, toivoisinkin tulevan talven kuluvan pikakelauksella —kuten petollisesti kulunut kesä ja syksy—, ilman pentukuumetta, pänttäämistä ja pimeää. Kiitos.

Agilityn vuosipäivä

Lähes kirjaimellisesti ainoat ruskakuvat koko syksyltä!

Marraskuu. En käsitä sitten ollenkaan. Kuinka on mahdollista, että koko syksy tuntuu kuluneen niin käsittämättömän nopeasti, ettei kertakaikkiaan perässä pysy? Ruska tuli yllättäen, mutta vielä nopeammin se katosi. Nyt ikkunasta näkyy vain harmaa takapiha! Lumesta ja pakkasesta en haluaisi sanaakaan mainita. Tai paitsi ehkä sen, ettei järjenjuoksuni kykene käsittämään talven olevan parhaillaan matkalla iskemään lumivyörynä takapihalle, joka puolestaan sekin olkoon mieluummin harmaa, kuin valkea.

Treenianalyysiä. Lokakuun aikana ei juurikaan päästy treenien suhteen eteenpäin. Sen sijaan ainokaiset 11 kulunutta marraskuun päivää ovat vauhdittaneet etenemistä suuntaan ja toiseen. Kepeillä ollaan parhaillaan pääsemässä ylitse ärsyttävästä louskutuksesta, joka oli ajaa minut täyden epätoivon partaalle hallitreenien alkaessa. Nyt tuntuu, että niillä edistytään: tänään käväistyämme vapaapäivän kunniaksi Ojangossa Murun kanssa kahdestaan, kokeilin muutaman onnistuneen keppitoiston jälkeen, josko piski kykenisi itsenäisesti suorittamaan pientä pätkää. Hämmästyksekseni huomasin todistavani pönttöpääni pujottelevan kepit alusta loppuun minun seistessä paikoillani. Jätän uskaliaan kokeilun toistaiseksi tuohon yhteen ainoaan kertaan, sillä en halua keppien suhteen pudota kultareunuksisilta pilvilinnoiltani ihan vielä! Keppien eteen on tehty keväästä lähtien niin kovasti työtä, että taidan ottaa kaiken irti tästä erityistapauksesta.


Tietenkin kaivoin kameran laukustaan vasta tämän jälkeen, enkä saanut moista videolle.. Yhdet kepit, joissa saatan Murun puolenvälin paikkeille, sain kuitenkin taltioitua!


Kontaktit näyttää tältä

Keinun suhteen saatettiin sen sijaan ottaa tänään takapakkia, mikä harmittaa tällä hetkellä niin pahuksen vietävästi, etten voi kuin syyttää typerää itseäni. Otettiin muutama onnistunut keinutoisto ja kaikki meni hyvin, kuten tähänkin asti on aina mennyt. Äärettömän paukkuarkana kaverina Murun suhtautuminen keinuun on ihmetyttänyt minua alusta asti, sillä keinun paukahtaminen ei koskaan ole ollut minkäänlainen ongelma Murulle. Tosin ei sitäkään helpolla saavutettu, sillä halusin alusta lähtien varmistua siitä, ettei pelätty keinu tulisi koitumaan kohtaloksemme harrastuksessa ja takana onkin ollut lukemattomia varmistettuja avustettuja hiljaisia keinuja ja onnistumisia. Tänään kuitenkin otin yhden toiston liikaa ja näin, kuinka Muru hoksasi paukahduksen, kuin se olisi tullut täysin yllätyksenä sille. Se luimisteli ja oli hypätä keinulta alas ja lopputreenien ajan kammoksui koko estettä. Keinun paukahdus sai pikkukoiran polvet tutisemaan, eivätkä yritykseni pelastaa tilanne vain yhdellä onnistuneella suorituksella auttaneet sitten yhtään. Suostui se keinulle, mutta äärettömän varautuneesti ja haluttomasti, eikä ilman houkuttelua uskaltanut tulla alas. On vain nyt toivottava, että saisin tilanteen korjattua hallin kevyemmällä keinulla ja pehmeämmällä alustalla.

Etenemistä koko touhussa en siis todellakaan uskalla pitää itsestäänselvyytenä, takapakkeja kun tuntuu ilmenevän vähän väliä, erityisesti nyt kuluneen syksyn aikana. Vaikka vuosihan tätä vasta on takana. Hassua, miten äkkiä tähän harrastukseen hurahtaa. En kertakaikkiaan voisi enää kuvitella meidän tyytyvän mätsäreihin, ja tuntuukin uskomattomalta -samalla totta puhuakseni myös hieman turhauttavalta-, että niihin kului niin monta vuotta! En ole sen kaltainen ihminen, joka murehtisi kovasti tulevaa. En nytkään, tässäkin tapauksessa lähinnä mennyttä. Onhan meillä aikaa harrastaa, mutta täyttäähän Murukin jo kuusi! Murun ikäkriisi sysäytyy kokonaan minun harteilleni. Oikeastaan en kyllä taida uskaltaa viedä tätä ajatusta enää pidemmälle: onhan meillä kaikki aika vielä setviä näitä pönttöjä ongelmia. Eivätkä ne meidän tavotteita syö, kunhan lykkäävät vain.

Tunnustettakoon

Edellisestä päivityksestä onkin kulunut pidempikin tovi. Tämä johtunee siitä, ettei meille kuulu mitään erityistä: treenailut jatkuvat vaihtelevalla menestyksellä Murun mielialojen mukaan ja möllikalenterikin loistaa tyhjyyttään, vaikka suunnitelmat vielä hetki sitten olivatkin varsin päinvastaiset. Sanotaanko näin, että pieni uskonpuute värjöttää takaraivossani vielä toistaiseksi treeneissä halliin paluun jäljiltä. Vaikkei meille mitään sen suurempaa kuulu, ollaan me kuitenkin jos jotain puuhailtu. Vieteltiin syyslomailut maalaismaisemissa, missä Muru pääsi remuamaan ympäri kyliä Lulu —Murun ihan ykkösystävä— perässään. Olen myös menestyksekkäästi keksinyt meille ihan uuden harrastuksen muistaessani pyöräilytangon olemassaolon. Tällä näppärällä kapistuksella olen saanut pikkukoiraparan teljettyä hieman epäatleettisen ulkomuodon omaavan pyöräni ohjaustankoon. No joo, saatan hieman kärjistää erehtyessäni kuvailemaan tapausta nimeltä Muru pikkukoiraparaksi. Tyypillä on nimittäin niin hirveä meno ja täysi valjakkokoira rooli päällä pyöräilytangon nähdessään, että oksat pois. Välttääkseni asettamasta koiraa vetorooliinsa, joudun toppuuttelemaan kaveria. Muutaman harjoituksen jälkeen homma on alkanut kuitenkin käymään jo ihan sujuvasti! Muru kulkee sievästi vierellä ja ilmoittaa hyvissä ajoin aikeistaan poiketa lenkkipolulta. Yhdistin nerokkaasti tämän uuden liikuntamuodon Murun osalta vieläpä dieettiruokailuun, ja odotankin Murun kiloja kerryttäneen ulkomuodon solakoituvan silmänkäänteessä. Ja agilitymestariolemuksen valtaavan solakan koiran pään. Pyöräily, olkoon se ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Näin päätin.

Pitäytyäkseni koko hölynpölyn teemassa, siirryn asiasta samantien kukkaruukkuun. Olen nimittäin saanut haasteen kanssabloggaaja Viiviltä! Kulovalkean tavoin koirablogeissa kulkenut haaste onkin varmasti tuttu, ja sehän menee näin:

Tunnustuksen saaneen pitää:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Näin ollen kiitän lämpimästi jo yllämainittua haasteen heittänyttä ja siirrän tehtävän seuraaville onnekkaille, joiden pienen blogikierroksen perusteella tiedän jättäneen haasteeseen tarttumatta vielä toistaiseksi. On asia erikseen, kuinka mones taho minä puolestani olen heitä haastamaan.
Josefiina, Jossu, Juuli, Julia, Tania, Jonna, Sirkku & Saara
Olkaas hyvät!



Ja niitä tunnustuksia.

1. Murun puolesta tunnustettakoon sen olevan aivan käsittämätön kuorsaaja niinkin pieneksi koiraksi. Itseasiassa muutama vuosi taaksepäin mainitsin huolestuneena asiasta eläinlääkärikäynnillä. Tämä kuitenkin totesi pienen huvittuneen olemuksen saattelemana huoleni olevan aiheettomia. Huomaan omalta osaltani nukahtamisen olevan kuitenkin hetkittäin hyvinkin vaikeaa ilman kainalossa tuhisevaa Murua.

2. Näin ollen myönnettäköön myös valtavan häpeän saattelemana, että ajoittain nostan Murun nukkumaan sänkyyn viereeni. Ja minullahan siis on ollut parvisänky tässä jo puolisen vuotta.. Tämän tunnustuksen julkistamista mietin pitkään ja hartaasti, mutta täydennettäköön myös, että yleensä jossain vaiheessa yötä kyllästyn hämmästyttävän paljon tilaa vievään pikkukoiraan, ja vien sen takaisin alas. Lähes poikkeuksetta se käykin juuri näin, Muruhan kuorsaisi mielellään pää untuvatyynyllä.

3. Tunnustan raivoavani Murulle välillä hieman liian kevein perustein. Murun tapana oleva iltalenkityksellä tapahtuva kymmenen minuutin kestoinen järjestelmällinen ja tarkka kakkapaikan etsiminen saa minut välillä raivonpartaalle. Aluksi kehotan koiraa nätisti toteamalla "Käy kakalla, käy", mutta muutaman kymmenen toiston jälkeen huomaan polkevani jalkojani maahan ja huutavani kuin hullu metsässä Murulle kirosanojen säestyksellä: "KÄY NYT JO JUMALAUTA!!@!"

4. Tässä vaiheessa lienee tarpeellista todeta minun olevan täysin henkisesti tasapainoinen yksilö.

5. Tilasin juuri seuran logolla varustetun treeniliivin, ja rehellisesti tunnustan miettineeni hetken, laittaisinko brodeerauksena rintaan "Roosa & Muru" vaiko "Roosa & Räyhä". Pidin jälkimmäistä nerokkaan vitsikkäänä, kunnes tulin tolkkuihini.

6. Murun pantakokoelma lienee keskivertoa suppeampi: se omistaa vain kaksi pantaa ja yhdet valjaat.

7. Muru on aivan täydellisen pilalle hemmoteltu piski. Lässytän sille kuitenkin jatkuvasti ja pidän sylissä kuin pikkuvauvaa. Kotiruualla höystetty ape on Murulle itsestäänselvyys, vaikka toitotankin, kuinka tällainen peli ei vaan kertakaikkiaan kaikissa koiratalouksissa vetele.

8. Murun intohimo on villasukat. Se repii ja riepottelee, kirputtaa ja huoltaa niitä meidän muiden iloksi. Iloisen kirjavat villasukat ovatkin usein jaloissani eri paria. Vinkuleluja se ei kestä: Murun sydän mitä ilmeisimmin pienen koiran olemuksesta päätellen harppaa yhden lyönnin välistä lelun vingahtaessa. Tällöin Muru rientää apuun ja alkaa hoitaa lelua. Vinkulelut aiheuttavat Murun osalta meidän taloudessamme valeraskauksia, ja ovatkin tarkoin kiellettyjä kymmenien metrien säteellä..

Viimeiseksi voisin nöyränä kiittää teitä kaikkia kuuttakymmentäyhtä (61!) lukijaa. Voihan hurjuus.

Ilmalento ja muita innovatiivisia ohjaustekniikoita

Lähdettiin maanantaina hyvillä mielin treeneihin. Paikanpäällä sain positiivisesti yllättyä uuden ohjaajan vinkeistä, ja tulevan treeniohjelman sisällöstä: hyppytekniikkaa ja paljon, paljon ohjaustekniikkaa. Hallikausi on nyt tämän syksyn puolesta korkattu, mutta paluu halliin oli mitä ilmeisimmin pienen koiran psyykkeelle hieman liian suuri shokki. Tai riemastuttava yllätys: Muru sai selvästi kiksejä karjuessaan täyttä huutoa nonstoppina tunnin ajan meidän omistajien tutustuessa rataan ja tulevaan treenisuunnitelmaan. Oma ääni saattoi kuulostaa hieman tavallista kiljuntaa jylhemmältä kaikuessaan hallissa, mikä silminnähden nostatti pienen koiran egoa tavallistakin suuremmaksi. Muru keräsi kierroksia minkä kerkesi ja palatessani noutamaan omaani meidän ratavuoroa varten, huomasin, että vastassani oli bussissa niin kiltisti häntäänsä heilutelleen sievistelijän sijasta mielipuolisen maanisesti ympärilleen tuijottava räyhähenki.

Oltiin jo rataantutustumisen aikana saatu kuulla uudelta ryhmänvetäjältä, että juuri meidän ryhmämme koostui hänen itse seuranmestaruuksien perusteella valitsemistaan parivaljakoista. Rata sisälsi paljon erilaisia ohjauskuvioita: pakkovalssia, persjättöä, takaakiertoa, valssia. Se oli ikäänkuin lähtötesti, jossa treenivetäjä saattoi päätellä, millä tasolla kukin parivaljakko on.Olin oikeastaan aika itsevarma radan suhteen.
Ensimmäinen virhe.

Tässä kohtaa varoitan kaikkia, jotka tähän asti ovat lukeneet. (ps. hatunnosto!) Tulossa aivan käsittämätön taidonnäyte ja hieman katkeransävyinen selostus siitä, kuinka yleensä kaikki asiat tuppautuvat menemään päin puuta, jos vain ovat mennäkseen —saatan viitata tällä myös edelliseen postaukseen—. Sanotaanko näin, ettei saatu radalta yhtäkään onnistunutta _kahden_ esteen sarjaa. Räyhähenki nimittäin ymmärsi, että hänhän tuntee radan minua paremmin, ja että homma hoituu sutjakkaammin jahka hän itse ottaa ohjat haltuunsa. Huidelkoon typerä omistaja huonosti kontrolloituineen raajoineen minne tahtoo.
Radalla oli nyt myös mukana kepit. Tiedän, että Muru osaa ne. Ja vieläpä ihan hienosti. Tässä mielentilassa se kuitenkin päätti osoittaa, ettei ole kuuna päivänä moisia härveleitä nähnytkään. Se vaan komensi ja rähisi hullunkiilto silmissä. Halusi kai tehdä vaikutuksen. Ohitettiin kepit.
Seurasi yksinkertainen hyppy-putki-hyppy-vauhtisuora. Ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä kääntyy, kyllä tuo kaheli tulee järkiinsä jahka sitä vähän kovistelee. No ei. Lähetin Murun hypyn jälkeen putkelle, jonne uskoin sen menneen. Olin kuitenkin autuaasti tietämätön siitä, että koira oli kääntynyt putken suulta —ilmeisesti ilmaisemaan mielipiteensä jälleen koko touhusta—, ja juossut nyt jalkoihini. Seuraavassa hetkessä todistelin tilannetta pienen koiran perspektiivistä, maassa mahallani. Parin metrin komean ilmalennon, siitä seuranneen keuhkontyhjennyksen ja kuperkeikan jäljiltä taskusta pudonneet lihapullat pääsivät parempiin suihin. Muru tyytyväisenä imuroi ansaitut herkkunsa ympäriltäni, minun kootessa itseäni. Häijy piski. Suunniteltu juttu, sanon minä. Näytös kuitenkin jatkui.

Viimeistään hieman kinkkisen ohjauskuvion omaava hyppypätkä sai minut haluamaan vajota maan alle. Muru ei kertakaikkiaan halunnut osoittaa minkäänlaista kykyä esteen ylittämisestä. Edes empatiaa kovia kokeneelle omistajalle ei pahemmin herunut. Ääntä siitä kyllä lähti. Nöyryytys ei ottanut loppuakseen edes viimeisillä esteillä, sillä vierekkäin asetellut putki ja A-este aiheuttivat päänsärkyä räyhähengen kieltäytyessä moisesta täysin. Ja sen napatessa erehdyksessä lihanpullan sijaan sormestani yhden ainoan onnistuneen kontaktin seurauksena. Oman vuoron loppuessa sain kanssatreenaajilta empatiantäyteisiä katseita ja kiusallisen hiljaisuuden. Koiralta röyhtäisyn. Lähdettiin suosiolla Murun kanssa ulos viilettymään. Kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Vesisateeseen. Olin nimittäin unohtanut hallin ovikoodin, eikä kenenkään korviin kantautunut säälittävät koputukseni. Päästiin me lopulta sisään, kun joku sattui tulemaan ulos.

Palatessani sisälle pää ehkä hieman painuksissa häpeästä, sain kuulla lohduttavan virkkeen eräältä kanssatreenaajalta: "Mutta hei, sehän meni ihan hyvin."


Muru 6 - minä 0.

Se tunne, kun...

Myönnän inhoavani tuota otsikon lausahdusta, ja olen jopa saattanut luvata itselleni, etten ikinä päästä moista suustani tai yhdistä näppärästi johonkin mukanokkelaan facebook-statukseen. Ikinä. Enpä siis tiennyt tämänkään päivän tulevan, mutta niin se vain teki. Yhtä yllättäen tuli tosin sekin päivä, kun päätin käydä koiran lisäksi uittamassa kameraa. Se on vaan se tunne, jota ei erityisemmin osaa muuten älykkäästi ilmaista. Nimittäin se tunne, kun tiputat 1500€:n kameran objektiiveineen järveen.

Kamera plumpsahti epäonnekkaasti halpisjalustaltaan nokalleen matalikkoon kuvatessani mestarillista videoleikettä (todistusaineisto itse veteenkaatumisesta löytyy...), hörppästen kuitenkin kiitettävästi vettä sisuskaluihinsa ja kiittäen samalla yhteisistä vuosista —vuodesta—, ennen veivinsä heittämistä. Parka vaipui muutaman vuorokauden kestäneeseen koomaan, josta monien elvytysten ja error-viestien —sekä ehkä muutaman kirosanan ja epätoivon parahduksen— jälkeen kuitenkin toipui kuin ihmeen kaupalla. Oikeasti. Nokalla ollut objektiivi, joka onneksi oli "vain" 85/1.8, sai kolahduksen rantahiekasta ja sisuksiinsa vettä, joka nyt näkyy laikkuina sisäpinnoilla. Putki täytyy siis käydä puhdistuttamassa, ja rungosta ehkä hakemassa jonkinlainen kuntoarvio. Nyt vaan sormet ristiin ja solmuun, ja toivotaan, että toipuminen on pysyvänlaatuista!

Tähän perään pientä treenipäivitystä: meidän viimesunnuntaiset treenit jäivät viimeisiksi tutussa ja turvallisessa kokoonpanossa. Huomenna nimittäin jatketaan uudessa ryhmässä uuden treenivetäjän luotsaamina. Aika jännää siis. Pitänee myös kipaista mahdollisimman useat omat treenit Ojangossa, ennen kuin hallikausi todenteolla alkaa ja ilmat kylmenee. Tavoitteena olisi nyt saada kepit ja keinu toimimaan, niin voidaan ehkä ensikeväänä käydä kokeilemassa ykkösrataa!

Muistanpa tokaisseeni juuri, että se on sitten syys. Mutta miten nyt voi olla lokakuu?

Takaisin arkeen

Ylppärit on takana, joten Muruparan harrastuneisuuden osalta laiminlyöty elämä palaa jälleen raiteilleen. Eilen oli täydellinen ilma ulkoilulle, sunnuntaina toivottavasti treenailulle.




Yhden jutun Muru kyllä on tylsyyksissään päässyt taas keksimään, sillä nyt sillä on jälleen valeraskaus päällä. Murun valeraskaudet eivät ole tähänkään mennessä olleet sitä kevyempää sorttia, vaan pentujen hoivaaminen on sille tässä nimenomaisessa mielentilassa ensisijaista: se ei edes syö, tai malttaisi jättää pentujaan vahtimatta. "Pennuthan" on jo heti valeraskauden ensioireiden seurauksena jemmattu varmimpiin piilopaikkoihin. On oikeastaan aika sydäntäraastavaa, kun toinen hakee ja etsii pentujaan. Ja ulisee ja rääkyy. Maitoakin se tiputtelee pesän rakentamisen ohella.. Koko valeraskausjupakka vaikuttaa ulkonakin, sillä Muru käyttäytyy kuin sillä olisi juoksut: merkkailee ja analysoi muiden koirien pissoja maistelemalla niitä. Aivan käsittämätöntä.
Parin viimepäivän aikana sen ruokahalu on kuitenkin taas alkanut parantumaan, joten ehkä se palaa vielä järkiinsä.



Tänään sain aikaiseksi trimmata Murun. Murun reuhkakaulus ja harmaa parta saavat tyypin näyttämään kymmenen vuotta vanhemmalta! Otin nyt siis itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin nypin nuo hapsut. Ja kerrankin sain myös aikaiseksi ottaa ennen ja jälkeen-kuvat.


ennen - jälkeen
Aikamoinen ero, rakkikoiralook on -onneksi- nyt poissa! Turkki ei saanut Murua ainoastaan vanhemman näköiseksi, vaan myös ainakin viisi kiloa lihavamman näköiseksi..

Jotain uutta

Saatoin luvata jotain uutta rikkomaan tätä treenipostausputkea. Saatoin myös luvata jotain spesiaalia vasta ylppäreiden jälkeen. Niin. Minkäs luonteelleni mahdan, saatanpa istua kuuden tunnin piknikin sitten siellä ylppärisalissa. Tai kirjoittaa treenikertomuksen sinne, kun lukusaldo lähenee ennätyslukemia sinne negatiiviseen kanttiin.



Muru osoittaa olevansa hirveä peto
No mutta! Ulkoasuhan se. Uusi siis. Toivottavasti ette ihan kamalasti pelästy, kun tällä kertaa kokeilin tällaista. Kertokaahan mielipiteenne! Saatan tässä vielä jotain muutella, mutta raportoikaahan jos jokin juttu ei toimi.

Koiralle nolla, omistajalle HYL

Käväistiin Riitan & Fiiliksen kanssa perjantaina (9.9.) pyörähtämässä Ojangossa HSKH:n järkkäämissä epiksissä ottamassa taasen parit startit, tällä kertaa hyppyradalla. Ja koska kyseessä oli hyppärit, oli odotettavissa paljon putkia. Ja niinhän niitä olikin: seitsemään kertaan sai koiran lähettää putkeen yhden radan aikana!




Oltiin tyypillisesti paikanpäällä jälleen hieman viimetippaan. Ehdittiin ilmoittautua, kun minimöllien rataantutustuminen jo alkoi. Sen jälkeen koirien lämppäys -aikaa oli ihan hyvin, sillä vuoronumero oli 22- ja äkkiä takaisin omaa vuoroa odottelemaan. Niinhän siinä kävi, etten ehtinyt yhdenkään meitä edeltävän parivaljakon suoritusta katsoa, kun meidän vuoro jo tuli. Rata meni ihan loistavasti, kirkas nolla vieläpä hienolla ajalla ja Murullakin oli upea draivi päällä. Vaan eipä se nolla ollutkaan: olisi vaan kannattanut ehkä katsoa muutama edeltävä suoritus ennen omaa vuoroa, sillä olin jostain syystä opetellut radan hienosti väärin! Ylläolevaan ratapiirrokseen yritin hienosti havainnollistaa kuuden putken putkihärdellin. Sanotaanko näin, että leikkasin edellämainitun kolmeen putkeen. Älkää kysykö miten tai miksi, laitetaan vaikkapa väsymyksen piikkiin! HYLkyhän se sieltä taas tuli.
Muru teki hienon nollan, minä hylyn.. Parempi silti näin päin. Ratatyöntekijäkin vielä ystävällisesti muistutti vielä ennen seuraavaa starttia, etten unohtaisi niitä putkia uudestaan.



Toiselta startilta vitonen yhdestä putkesta oman epäselvän ohjauksen vuoksi. Minulla on varmaan jonkin sortin omistan-suuremman-koiran-kuin-luulen-syndrooma. Huidon taivaisiin, eikä Muru luonnollisestikaan aina saa ohjeistani selvää. Vaan mitäpä meidän harrastaminen olisi ilman ankaraa sähläystä! Hieno rata se silti oli, putkilla ei mitään ongelmaa tuon ainoan vitosen lisäksi.. Ehkä ne olivatkin ne vieraat putket viimekerralla, jotka sai Murun niitä välttelemään.. Mene ja tiedä.
Ihan loistavaa putkitreeniähän nämä epikset oli meille.

Sunnuntain treeneissä jatkettiin samalla linjalla, vaikeampaa rataa kuin yleensä takaaleikkauksineen päivineen. Meidät siirretäänkin uuteen treeniryhmään, jossa saadaan sitten uutta näkövinkkeliä tähän meidän sähläykseen uuden treeniohjaajan muodossa.

Tiedän, että treenipäivittelyt voi olla puuduttavaa luettavaa -myönnän itsekin skippaavani ne välillä- , mutta näitä on ehkä sitten kiva lukea KUN ollaan jollain huipputasolla chämppiönseurassa maailmanmestareiden joukossa. Ei sen vaatimattomampia tavoitteita.
Lupaan ehkä tehdä jotain spesiaalia jahka saan ylppärit alta pois. Ehkä esitelmä Murun norppanukkuma-asennoista. Mikäs sen parempaa viihdettä, eikö!
Kiitos Riitta kuvista!

Se on sitten syys

Ei ihan mennyt putkeen, ei

© Riitta K.
Takana hienot treenit viikonlopulta ja niiden rohkaisemana tänään sitten myöskin I-HAH:n järjestämät epikset Kivikossa. Saavuttiin paikanpäälle autolla kurvaillen, numeropalvelun eksymisihmettelyn kohteeksi joutunut tyyppi luurin päässä. Navigaattori ei taaskaan toiminut, typerä vehje. Numeropalvelun kaverikaan ei tosin osannut sen koommin kertoa missä oltiin, vaikka oltiinhan me koordinaateiksi heitetty Kivikko ja kadonnut agilitykenttä.
Ilmoittautumisjonoon lykkäydyttyämme hoksasin rataantutustumisen alkaneen, ja ennenkuin kerkesin yhdistämään mikä oli mennyt pieleen, kuulutettiinkin jo kovaan ääneen möllien rataantutustumisen päättyneen. Muutamalla loikalla kävin ilmoittamassa olemassaoloni ilmoittautumisjonossa, ja pian sainkin estradin yksin itselleni - V.I.P-rataantutustuminen, vain minä ja yleisöni. Näkymättömät spottivalot kärvensivät takaraivoa. Noin minuutin mittaisen -ulkopuolisen silmissä varmaankin nykytanssia muistuttaneen- näytökseni jälkeen palasin ilmoittautumisjonoon ja lopulta myös radan laidalle pieni kiroileva siili hihnan päässä räyhäten kaikille ja kaikelle. Loistavaa..

Pienet lämmittelyt ja meidän vuoro koittikin, otettiin kaksi starttia, joista ensimmäiseltä hylky ennen ensimmäistäkään estettä. -Ei, ei haahuilua tai karkaamista. Panta -unohdin ottaa sen pois. Vaan tuhoon oli tuomittu koko yritys ilman pantaepisodiakin, sillä jo ensimmäisessä putkensuussa pientä koiraparkaa odotti mörkö. Eeppisen ohjaamiseni seurauksesta Muru taisi ehtiä maalailemaan pienessä päässään putkikummituksen irvistelemään putkensuulle. Ei mennyt putkeen, ei. Eikä mennyt seuraavaankaan. Voin häpeäkseni todeta meidän menon varmasti näyttäneen jopa meidän sähläysasteikolla aikamoisia lukemia..
Olettaisin, että myös toiselta startilta pistesaldo pongahti hylkylukemiin. Tuloslappusia ei haettu, vaikka mielessähän se kävi matkalla autolle. Olisi ne ehkä voinut mukaan napata. Jokatapauksessa, tällä(kään) radalla niihin samaisiin putkiin ei menty, mikä varmasti johtui omasta huitomisestani -eräässä kohtaa olin ohjaavinani Murua putkelle osoittaen kätevästi ylös, ja oltiin kumpikin hölmöinä tuijoteltu osoittamaani suuntaan. -
Muru hauskuutti yleisöä lopulta menemällä putkeen, mutta kääntymällä siellä sitten kahdesti ympäri kuikuilemaan epätietoisen näköisenä kolosestaan, selvästi epäröiden kummasta päästä sitä nyt tultiinkaan ulos.

Harmitus ei ole suuri, vaikka pienempihän se olisi jos virhepisteet olisivat rapisseet vaikkapa kontakteilta, vääriltä esteiltä tai tippuneilta rimoilta. Tai jos rata olisi ollut edes vähän vaikeammanlaatuista sorttia. Mutta ei, putkiongelmahan se vaan nostaa taas rumaa päätään, juuri kun luulin meidän peitonneen sen vähintäänkin iäksi. Riitan sanoin, eipä siinä auta, kuin helpottaa hommaa taantumalla taas sinne suoraa-putkea-toisen-perään-tasolle. Syytän karmaa tästä putkipäivästä. Juuri kun kerkesin taas möläyttämään viimeaikaisista ihan hienoista putkiin irtoamisista. Tai sitten -hieman epämieluisampi vaihtoehto- karmalla ei ole ongelman kanssa mitään tekemistä, vaan lienee aika tutkailla taas sitä omaa käsittämätöntä ohjaamista. Toisaalta, vaikeaahan se on saada koiraa irtoamaan putkelle, kun koiraa ei selvästikkään ole sille taajuudelle viritelty.. Otan autuaasti viisaammilta neuvoja vastaan.

Noh, eipä siinä, täytyyhän näitäkin päiviä harrastukseen mahtua, sillä mitä olisikaan onnistumiset ilman epäonnistumisia. Ja eihän sitä aina ehdi olla ystävällinen ja seurallinen, ei kertakaikkiaan ehdi, muumeja lainatakseni. Vaikka ennemminkin olisi lainauksen paikka nyt lyhyesti ja ytimekkäästi kiroilevalle siilelle: prrrrrkl..

Epiksissä: seuranmestaruus- ja Porvoo-Loviisa ystävyysottelu

Kuvan © Riitta
Pyörähdettiin tänään seuran järjestämissä epiksissä ottamassa kaksi starttia mölliradalla. Vielä aamulla olin vähän huolissani koko lähtöajatuksesta Murun viimeaikaisten treenisikailujen aiheuttaman pienen epätoivon ja uskonpuutteen vuoksi. Mutta olihan se mentävä, kun kerran ilmaiseksi pääsi kokeilemaan kisatunnelmaa. Ja hyvä että mentiin!



Ensimmäinen rata, Porvoo-Loviisa ystävyysottelun möllirata (yllä), koostui lahopäisen muistini mukaan noin 18:sta esteestä. Mölliradalta oltiin tyypillisesti jätetty pois rengas, kepit sekä keinu, mutta puominkin sain huomata sieltä puuttuvan. Alussa sai vähän kikkailla hyppyjen kanssa ja putkikammotuksistakin sain rataantutustumisessa muutaman kauhuskenaarion kehiteltyä.
Autoon yksinään lämppäämisen jälkeen odottamaan jätetty pikkupiski oli mitä ilmeisimmin löytänyt sen kadonneen motivaationsa, sillä lahnailu, haahuilu ja tsippaileminen oli kaukana siitä menosta jota Muru tänään radalla tarjosi! Yllätyksekseni sain nimittäin huomata, että putkiin pyrähtäminen näytti jo varsin vakuuttavasti irtoamiselta, ja että vauhtia piisasi viimeaikaisiin treeneihin verrattuna ainakin tuplasti enemmän. Ehkä autoon hetkeksi yksinään jättäminen teki terää: rataantutustumisen jälkeen autosta hakemani koirakko oli varsin miellyttämishaluinen ja nöyrä tyyppi. Mene ja tiedä, lieneekö se sitten potenut siellä autossa yksinään kurjaa kohtaloaan hyljättynä koiraparkana ja kokenut valaistuksen. Nollaratahan se sieltä nimittäin rapsahti. Murulla on taipumusta hieman liioitella kontaktiensa kanssa, ja Aalla menetettiinkin varmasti se muutama sekunti Murun esittäessä hiottuja kontaktialueella-matelemistaitojaan. Hieno se silti oli. Yhdentoista parivaljakon joukosta meidän meno palkittiin kolmannelle sijalle!



Toisella, seuranmestaruusstartilla, möllirata perustui samaan pohjaan kuin edellinen ratakin. Alussa ollut kolmen esteen hyppysuora muodostui yllättävän monelle vaikeaksi. Ratapiirroksesta sitä on ehkä vaikea hahmottaa, mutta muurin jälkeinen putkikulma oli aika hankala, sillä hyppyjen taakse jätetty koira ei päässyt näkemään koko putken suuta muurin takaa ja lähes jokainen koira, jonka ohjaaja oli lähtenyt ohjaamaan hyppyjen vasemmalta puolelta, aukaisi virhepistesaldonsa ohittaessaan putkensuun. Meillä se meni kuitenkin varsin hyvin ohjatessani oikelta ja valssahtaessani muurin jälkeen. Pituus-estettä ylittäessään Muru taisi kuitenkin kolauttaa takajalkansa viimeisimpään kalikkaan, josta 5 virhepistettä. En kyllä itse sitä huomannut, kuin vasta saadessani tuloslippulappusen kouraan, jossa siitä mainittiin. Muuten rata meni puhtaasti ja jopa estesarja 10-14 onnistui, vaikka ohjasin sen radalla eri tavalla, kuin se mitä ilmeisimmin oli tarkoitus. Kolmannelle sijalle päädyttiin kuitenkin jälleen!

Päivästä jäi superhyvä fiilis. Murulla oli hyvä vire koko pitkän ja kuuman päivän ja uskonpuute haihtui hetkessä, vaikken uskokaan sen kadonneen lopullisesti. Eiköhän tässä tuon motivaation kanssa saada vielä ihmetellä, mutta uskon löytäneeni toistaiseksi toimivan aseen: lihapullat. Muru sai myös palkinnoksi hienon riepotuslelun, jota voisi myös alkaa käyttää palkkaamiseen tulevissa treeneissä.