Hyvää päivää, hyvä päivä

Ajattelin, etten selostaisi jokaisesta kerrasta, kun käydään Murun kanssa poikkeamassa kisoissa kuunteluoppilaina. Tänään en kuitenkaan malta jättää jakamatta olotilaa, joka on pitänyt suupielet tiukasti kaaressa - ja vieläpä kerrankin oikeaan suuntaan.


Pallo hallussa, Muru.

Olin lupautunut henkiseksi tueksi seuraamaan purinalle Riitan ja Fiiliksen ensimmäisiä kisastartteja, kun aloin pyöritellä ajatusta Murun ottamisesta mukaan. Alunperin ajattelin, että tapahtuma on liian suuri ja siellä pyörähtäminen siedättämismielessä voisi tuoda ennemminkin takapakkia, kuin edistystä ongelmaan. Itseasiassa ajatus sai yököhtävän olon muljahtamaan vielä kisapaikalle saapuessani ja etsiessäni pientä kolosta autolle ja huomatessani todella, millaisen mittakaavan kisoista oli kyse. Harkitsin tosissani lähteväni ajamaan takaisin kotiin, mutta paluu kehä I:lle hermostuttavan ajokokemuksen jäljiltä houkutti vielä vähemmän, joten päätin purra hammasta ja katsoa, minkälaiseen liemeen sitä taas oli sotkeuduttu.

Asteltiin aika reippaasti kisapaikalle, jossa väenpaljous hämmästytti sekä itseäni, että mitä ilmeisimmin vieressäni tepastelevaa kippurahäntää, joka selvästi tiesi jälleen päivän agendan - tänne sitä on taas tultu kiusattavaksi. Saapahan lihapullaa. Kisat oli jaettu ulkokentälle sekä halliin. Pyörähdettiin katsomassa puitteet ulkona ja pikkuhiljaa kohti hallia. Ilman sen suurempia lihapullamääriä toin Murun kuitenkin halliin jo sisälle, josta sitten löydettiin Riitta ja Fiilis. Hallissa oli aikamoinen tunku, ja kisameteli luonnollisesti aivan erilaisissa mittasuhteissa, kuin ulkopuolella. Selostamosta kantautuva ääni voimistui hallissa, ja itse hermostuin ajatellessani, että tämä oli Murulle jo liikaa. Saisin päivän päätteeksi kantaa sydänhalvauksesta kärsineen koiran kotiin, jossa se ei ikinä toipuisi kokemastaan, vaan läähättäisi täristen lopun ikäänsä. Bongattiin kuitenkin katselutasanne, jonne kiipesin Muru kainalossa, ja josta löydettiin rauhallisempi paikka. Kisat alkoivat aika pian, ja jäätiin Murun kanssa kahden ylätasanteelle. Muru tärisi jalkojeni ja seinän välissä, muutamaan otteeseen sinkoillen hihnassaan päättömästi. Kyllä sitä pelotti. Itseänikin. Kadutti, että olin taas osannut olla niin tyhmä tuodessani Murun sellaiseen paikkaan. Yritin peitellä hermostustani (mikä varmaan oli aika ilmiselvää sekä Murun, että muidenkin silmissä), mutta päätin, että tässä sitä nyt ollaan kuuntelemassa ja katsotaan kuinka käy. Lihapullat aseenani huokaisin syvään, kun ensimmäinen pillinvihellys raikui hallissa pahaenteisesti.

Muru läähätti ja tärisi, ja odotin, koska se menisi taas tolkuttomaksi. Arvatkaa mitä - ei mennyt. Oli se kauhuissaan, tietysti, mutta otti tarjoamani lihapullat hädästä huolimatta ja muutaman satunnaisen alkusinnahduksen jälkeen se asettui aloilleen istumaan. Tyrkkäsin lihapullaa aina, kun keinun pamahdus, pillinvihellys tai muu pelottava ääni kaikui hallissa. Sain jopa videoitua Riitan ja Fiiliksen radan. Tottahan Muru oli aivan kauhusta jäykkänä, mutta ehdottomasti paremmassa mielentilassa, kuin aikaisemmissa kisoissa vielä. Radan jälkeen Fiiliksen paluu tasanteelle ja sen ilmeisen rento meininki taisi helpottaa vähän Muruakin.

Se siis niistä pienistä siedätyksen asteista. Hallissa meni kuitenkin ihan hyvin, yllättävän hyvin. Ei, nyt voin kyllä sanoa, että erinomaisen hyvin. Otin koiran kainaloon ja siirryttiin pienen kävelyn päätteeksi ulkokentän varrelle seuraamaan siellä meneillä ollutta rataa. Muru oli jo huomattavasti rauhallisempi, eikä juurikaan välittänyt pillinvihellyksestä tai muustakaan häiriöstä aloillemme istuttuamme. Pystytin kevythäkin ja siinä me oltiin sitten lopun ajan. Ja Muruhan rentoutui ihan silminnähden, ei tärinää, ei läähätystä. Ei mitään merkkejä siitä kauhusta, joka vielä edellisissä kisoissa oli havaittavissa. Ainoastaan kävely kentän reunamilla sai Murun hieman varpailleen ja hihnan kiristymään, mutta pelko oli pois. Se oli ehdottomasti pois. Nähtiin tuttuja, ja Murukin näytti aivan kuuluvan täysjärkisten koirien joukkoon. Turistiin joukolla ja Muru istui tyynenä muiden lomassa. Jossain vaiheessa laitoin sen kevythäkkiin, kun ajattelin harjoittavani valokuvausharrastustani, kun kapine oli paikalle raahattu. Kuvien saldo oli kuitenkin mieletön kahdeksan. Koko kuvaaminen tuntui ihan toissijaiselta, sillä olin niin tyytyväinen, että taisin haluta todistaa jokaisen pienen hetken siitä ihmeestä, joka siellä kevythäkissä sitten makoili aivan rentona, kuin vanha tekijä.

Oli hyvä päivä. Vihdoin. Oli hauskaa tavata tuttuja ja tuntemattomia, jotka hämmästyksekseni kysyivät, kuinka Murun pillitreeni oli sujunut. Niin hassua. Pidän itseäni blogin ainoana lukijana, mutta näkyyhän teitä olevan jo aikamoinen tusina.

Olen varma, että olen hymyillyt koko yön unissanikin. Aamulla torkutin herätyskelloa huomaamattani tunnin verran. Muistan vain nähneeni unta, jossa palkkasin Murua tyytyväisenä lihapullalla aina pillinvihellyksen - herätyskellon torkutusäänen - kuultuani. Ei niin hyvä aamu.

Mutta hyvä päivä.