Suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä

Menetän lähes poikkeuksetta aina lukijan tai pari tämänkaltaisilla postauksilla, mutta uhmaan nyt lukijakunnan mielenkiintoa omistamalla jälleen yhden vuodatuksen viimeaikoina niin sydäntä lähellä olleeseen asiaan. Arvaatteko?

Minusta nimittäin tuntuu, että koko meidän treenaaminen on nyt kuluneena keväänä ja kesänä ollut pelkkää pillittämistä sanan kaikissa merkityksissä. Blogikaan ei ole säästynyt aiheelta. Ja sekin on jo itsehillinnän näyte: oikeasti en juuri muusta puhukaan tai muuta ajattelekaan, mitä agilityyn tai koko harrastamiseen tulee. Perjantain treeneissä huomasin olevani suuna päänä aiheen kimpussa ja sain osakseni myötämielisiä katseita sekä empatiaa kanssatreenaajilta. Vaikkakin myös ihan hyviä neuvoja. Yksi oli uusi, eikä ollut juolahtanut mieleenikään. Nimittäin se, että kävisin kuulemassa analyysin ongelmaan ongelmakoirakouluttajalta. Hymähdin ajatukselle puolivahingossa ääneen, alitajuntaisesti hyläten ajatuksen samantien: ongelmakoirakouluttajallahan käyvät ongelmakoirat.



Ehdotus pisti kuitenkin raksuttamaan. Teoriatasolla. Ei kai Murua nyt tarvitse ongelmakoirakouluttajalle viedä? Toisaalta tuoretta, ehkä asiantuntevampaa näkökantaa voisi tarjota asiaan perehtynyt ja kouluttautunut ulkopuolinen henkilö. Ehkä sellainen näkisi jotain, mitä minä en itse huomaa. Teenkö itse jotain, joka edesauttaa laukaisemaan Murun pelon kisatilanteessa niinkin olemattomaan asiaan, kuin pillin vihellykseen? Mikä ylipäänsä on saanut aikaan ongelman, jota ei aikaisemmin tutuiksi tulleissa kisatilanteissa ole ilmennyt?

Käytiin torstai-iltana Ojangossa kolmosluokkalaisten agikisoissa kuuntelemassa kisameteliä ja saamassa tuntumaa koko tilanteeseen nyt, kun kotona on onnistuneesti saatu koiraa siedätettyä ääneen ja pikkuhiljaa saatu tuotua sitä myös treenikentälle. Luonnollisesti koulutusliivin taskut pullollaan herkkuja. Parkkeerasin auton perimmälle paikalle ja kuljettiin rauhallisesti kentän ympäri kuunnellen ääniä sivummalta lähestyen hiljalleen kenttää ja sen kisaratoja. Ei ongelmaa. Ei korvanhöräystäkään kaukaa kantautuviin tuttuihin säveliin. Hyvä, ajattelin, tarttuen härkää sarvista ja vieden Murun tutulle treenikentälle.
Todellisuushan iski pientä koiraa päin näköä sen oivaltaessa, että nythän piti pelätä. Täällähän on hirveästi koiria, selostamosta kantautuu kauhea meteli ja radan keskellä tuomari viheltelee pilliin ihan pienen koiran kiusaksi. Eihän me nyt olla treeneihin menossa.
Muru keräsi itselleen kierroksia ja tiesin, että illasta tulisi pitkä, sillä en lähtisi paikalta hysteerisessä tilassa olevan koiran kanssa palkiten sen pelkoa. Pakkohan sen olisi jossain vaiheessa rauhoittua - viimeistään kilpailun loputtua. Kuljettiin rauhallisesti kenttää ympäri ja istahdettiin hieman kauemmaksi radalta. En osoittanut Muruun juurikaan huomiota, ainoastaan palkitessani jalkojen juuressa häntää epäluuloisesti matalalla pitävää Murua aina pillin vihellyksen kuuluessa. Sehän meni oikeastaan ihan hyvin. Sen suurempia paniikin merkkejä ei ollut vielä ilmoilla epäluuloisen ilmeen ja hännän lisäksi, joten istuttiin sivummalle asetetulla palkintokorokkeella koko ensimmäisen radan ja kaikkien sen suorittavien koirakkojen ajan.

Kun rata loppui ja uuden rakentaminen alkoi, siirryin Murun kanssa lähemmäksi uutta rataa. Muru kulki hihna aavistuksen jännittyneenä edelläni häntä hieman reippaampana selän päällä. Selostamosta kantautui ilmoitus uuden radan alkamisesta ja Muru pelästyi silminnähden ääntä. Se istui nyt visusti jalkojeni takana ja annoin sen olla rauhassa kiinnittämättä juurikaan huomiota ja keskittyen pitämään itseni mahdollisimman rentona. Radalta kuului ensimmäinen tuttu vihellys merkiksi ensimmäiselle parivaljakolle. Palkkasin Murun jälleen, jota Muru osasikin jo odottaa. Se nappasi ahnaasti lihapullan muutaman ensimmäisen vihellyksen ajan, kunnes kierrokset alkoivat olla liikaa: aina äänen kuultuaan, se singahti hihna tiukkana auton suuntaan. Tätä toistui muutaman kerran ja tiesin jättäväni palkkaamatta rauhatonta Murua. Sen sijaan odotin sen itse rauhoittuvan vihellysten välillä ja palkkasin siitä toivotusta mielentilasta, josta näin häivähdyksen aina silloin tällöin. Muru rauhoittui kuin rauhoittuikin aivan aavistuksen, joskin se vieläkin tärisi kauttaaltaan ja läähätti suupielet jännittyneinä, aivan kuin uutenavuotena sängyn alla rakettien paukkeessa. Tilanne oli aivan sama, kuin mitä se oli niissä Hyvinkään kisoissa, joista koko kauhu lähti. Koira oli aivan toimintakyvytön, eikä sen kanssa voinut kuvitellakaan lähtevänsä radalle ilman, että se sinkoutuisi irti päästyään kauas radasta, kuten kisoja seuranneissa epiksissä.



Iltakisoja oli kuitenkin vielä kahden radan verran jäljellä. Toisen radan loputtua Muru alkoi palautua siihen tilaan, jossa se oli saavuttuamme kentälle: tärinä ja läähätys oli loppunut, mutta koira oli selvästi epäluuloinen. Meteli oli taas hetkeksi loppunut ja se oli silminnähden rentouneempi. Lähdin sen kanssa pienelle kävelylle, jonka aikana se palautui jälleen omaksi itsekseen. Pelko ei jäänyt päälle, vaan se toteutti jo omia juttujaan lähes normaalisti. Palasin hyvissä ajoin ennen uuden radan alkamista ja istuin tutulle paikalle Murun loikahtaessa penkille viereeni istumaan. Uusi rata alkoi, eikä Muru mahtanut itselleen mitään tärinän vallatessa koko olemuksen. Se ei kuitenkaan enää sinkahdellut, vaan pysyi penkissä. Tuntui, kuin sekin olisi tiennyt, että agenda oli nyt istua ja kuunnella. Ja syödä lihapullaa. Muru otti tehtävän tosissaan, ja vaikka se siirtyikin kauemmaksi radasta istumaan, oli se jo huomattavasti paremmassa mielentilassa, kuin aikaisemman radan aikana. Olin vieläkin kuitenkin varma, että jos sitä yrittäisikään viedä lähemmäksi rataa, sinkoileminen suupielet vaahdossa alkaisi välittömästi. Istuttiin siis siinä loppukisojen ajan. Tuntui, ettei koko kotona tehdyillä pillitreeneillä ollut ollut mitään merkitystä. Vaikka varmaankin oli, nyt kun jälkikäteen ajattelen.

Kävelin hieman kisapaikan tuntumassa Murun kanssa siirtyäkseni hieman syrjemmäksi istumaan. Siellä Muru osoitti ensimmäiset rentoutumisen merkit loikatessaan penkin sijaan syliini kääriytyen mukavaan asentoon korvat kuitenkin tarkkaavaisesti pitäen vartiota. Kai sekin oli jo tyystin väsähtänyt pelkäämiseen. Kisat loppuivat ja nousin penkiltä ottaakseni koiramäärästä ja metelin loppumisesta hyödyn ja kävelläkseni Murun kanssa ympäri treenikenttää osoittaen, ettei siellä oikeastaan ollutkaan mitään pelättävää. Murun mielestä kaikki oli kuitenkin yhä hieman pelottavaa, ja häntä suojasi selustaa tarkasti jalkojen välissä. Hihna oli kuitenkin löysällä, kun se käveli rinnallani ympäri kisapaikkaa. Kun valtaosa koirista ja ihmisistä oli kaikonnut, kävelin Murun kanssa treenikentän toiseen päätyyn saadakseni loppuun sen hyvän mielentilan, jossa se oli ehtinyt jo olla. Hyppäytin sen kahden riman yli ja yllätyksekseni se teki työtä käskettyä. Uskalsin irroittaa hihnan ja pyytää sen putkeen. Ei ongelmaa. Otettiin myös muutamat kepit, joissa vauhti oli hyvä ja suupielet olivat nyt jännittyneisyyden sijasta hymyssä. Paljon kehua ja kivaa tekemistä, nyt Muru oli siinä mielentilassa, jossa saatoin sen kanssa kisapaikalta hyvillä mielin lähteä. Olin saavuttanut tavoitteeni - jos en enemmänkin - onnistuessani saamaan Murun jättämään kentän niin hyvissä mielin.
Käveltiin suorilta tein autolle ja viskasin narupallon muutaman kerran Murun haettavaksi. Se kantoi lelun autoon ja uupuneena kiertyi etupenkillä kerälle.

Pitkä päivä pienelle koiralle. Ei me vielä kisavalmiita olla, ei missään tapauksessa. Näin kuitenkin pienen toivon häivähdyksen, vaikkakin olin ehkä onnistuneiden pillitreenien myötä odottanut enemmän. Meidän kisakalenteri täyttyy, muttei aivan siinä mielessä, kuin olin vielä alkuvuodesta suunnitellut. Meidän kisakalenteri täyttyy kisoista, joihin suunnataan katsomaan ja kuuntelemaan, toivottavasti ottamaan lisää hyviä kokemuksia kisatilanteista ja -metelistä.

Muru ei ehkä ole ihan ongelmaton koira hölmöjen pelkojensa kanssa ja sen rähistessä epäilyttäville vastaantulijoille, joihin ei ainoastaan lukeudu tummiin pukeutuneet miehet, vaan myös harmittomat vanhukset ja lapset. Annan kuitenkin ongelmakoirakouluttaja-ajatukselle vielä aikaa, sillä vaikkei Murusta saisikaan yleisellä mittapuulla kelvollista koirakansalaista, en oikeastaan ehkä halua ammattilaisen leimaavan Murua ongelmakoiraksi millään osa-alueella tai mittapuulla.
Torstain hieman erilainen treeni osoitti, että jossain kyllä lymyää mahdollisuus saada Murusta se reipas agilitykisaaja, jonka tiedän sen voivan olla - onhan asiasta aikaisempaakin näyttöä ajalta ennen pilliongelmaa. Se vain vaatii työtä ehkä vieläkin enemmän, kuin olin ajatellut vielä ennen torstaita.