Treenimaniaa

Oi ja miljoonannen kerran voi. Olen ollut niin huono päivittämään blogia, että ihan nolottaa. Kurjuus. Ne ällösöpöt pentukuvatkin, mitä piti olla ainakin miljoona tuhatta. Pikkuneiti pitkäkoipi venähtää luvattoman nopeasti. Eihän tälläinen sunnuntaikuvaaja pysy edes perässä. Valituksen sarkaa: uusi blogiulkoasu. Missä se on? Pentu on ollut talossa jo hyvän tovin, eikä sitä ulkoasusta huomaa. Ei ollenkaan tapaistani. Inhoan vain niin niin niin syvästi ulkoasujen tekemistä, etten ole saanut aikaiseksi muuta, kuin verestävän päänahan kaikesta tästä päänraapimisesta. Mutta nyt jotain kuulumisia (ja kuvia)!





Jälkitaudin kanssahan niistä ylimääräisistä treeneistä tultiin silloin edellisestä toivottua ja jouduin jälleen yhdelle viikon mittaiselle vuodelevolle. Umpisurkeaa jo ajatuksenakin, mutta kun huushollissa on seinille juokseva ja tekemistä kaipaava pikkuaussie, voitte kuvitella kuinka surkeat oltavat siellä sohvanperukoilla olikaan. En tiedä oliko ihan sen arvoiset treenit, vaikka superhauskaa meillä Murun kanssa olikin. Sairastelusaldo tälle syksylle on jo kahden viikon pituinen ja syvästi toivon kärsineeni jo taudit tältä erää. Taisin oppia kantapään kautta malttaa pysytellä urheilun kannalta vain lenkkipoluilla toipilasaikana..

Hukattiin Pennin kanssa arvokasta aikaa sairastellessa. Sen kanssa pitäisi päästä niin kovasti näkemään maailmaa. Vaikka Muru onkin kaikessa viehättävyydessään loistokoira, en toivoisi kuitenkaan kohtaloksekseni kahta hermoheikkoa hihnojeni päihin. Olen ottanut pentua mukaan Murun treeneihin ja vekara on päässyt itsekin pitämään hauskaa viikottaisissa pentukoulun kokoontumisissa. Se on saanut kuulla ison treeniryhmän luomaa meteliä hallissa turvallisessä kevythäkissään, eikä ole ollut moksiskaan. Ei tunnu muutenkaan turhaan jännittelevän oikein mitään, vaan ottaa kaiken vastaan pentumaisella uteliaisuudella ja riemulla.

Rokotuksilla ollaan käyty nyt yhden kerran ja vahvisterokotteen aika koittaa jo viikon päästä. Ollaan harjoiteltu bussimatkaamista ja käyty Helsingin vilinässä, isoissa eläinkaupoissa hakemassa (hyväuskoisilta)myyjiltä suuntäydeltä herkkuja sekä katsastettu agilityhalli treenaajineen. Autolla on kuljettu myöskin paljon ja kartutettu uusia ihmis- ja koiratuttavuuksia. Nähty ja maisteltu ensilumi. Haisteltu navetan tuoksua ja ihmetelty maatilan eläimiä.



Penni kasvaa päivä päivältä ja täytyy sanoa, että aika sievä se on. Minun mielestäni on hauskaa, kun ihmisillä on tapana kysyä mikä siitä tulee isona. Katsahdan pentua ja sanon hieman huvittuneena, että aussie siitä pitäisi tulla isona. Omituinen ajatus. Nythän se tuntuu olevan rodultaankin vain pentu. Tuostako muka iso, aikuinen, koira. Muutamana päivänä sen korvat ovat nousseet ajoittain pystyyn. Se voi lenkillä kulkea menemään muutamankin valopylvään välin korvat pystyssä ennen kuin ne painuvat alas. Tänäaamuna edes painovoima ei tuntunut laskevan vasemmanpuolimmaista korvaa, joka hölmönä sojotti kohti kattoa pennun vaatiessa ja vielä jopa syödessäänkin ruokaansa.
Ja se on muuten mennyt korkeudeltaan jo Murusta yli. Murulle se ei tunnu olevan kova paikka. Kai se on se suuri ego. Törkkii pentua pienillä tassuillaan ja saa tuplasti isommasta omaan otsaansa. Muru nauttii silminnähden, eikä tunnu vielä(kään) kyllästyneen pentumaisiin painileikkeihin ja naskaleihin poskissa. Murun uljaat häntäkarvat on pentu pistänyt poskiinsa ja Murun posket tuntuvat olevan ikikuolassa korvanpäihin saakka. Niistä on tullut aikamoinen parivaljakko.



Jotenkin tässä tulee huomanneeksi, kuinka eri taajuudella ne kuitenkin tuntuvat toimivan. Murun logiikka on ehkä yksinkertaisempaa, jos niin voisi sanoa. En osaa sitä muuten selittää, kuin sillä erolla, jonka huomaan koirissa niitä temppuiluttessani. Pennillä on tapana roikkua Murun hihnassa ja yhtenä iltana yritin lenkillä opettaa Penniä irroittamaan Murun hihnasta käskystä jätä. Tepsi ihan hyvin muutaman ensimmäisen toiston, kunnes huomasin Pennun hakeutuvan palkan toivossa Murun hihnalle, nykivän sitä puoli-intoisesti pitäen minua selvästi silmällä. "Katso, minähän osaan jo!". Jätä tarkoitti pikkuaussielle irroittamisen sijaan sitä, että sen tuli käydä ensin nakkaamassa hihna suuhunsa, nykiä sitä sopiva tovi ja tulla noutamaan herkku ja kehu.
Joku varoitti minua joskus, että tämänkaltaisen älykkään rodun edustaja voi oppia nopeasti haluttujen toimien lisäksi myös niitä ei haluttuja. Ja että sellainen voisi naruttaa omistajaansa ihan 6-0 halutessaan. Mutta eihän eläinkunnan edustaja minun kaltaistani älykästä yksilöä yksinkertaisuudessaan voi peitota.
Taisin olla väärässä. Tunsin oloni aika yksinkertaiseksi.

Meillä (tai minulla!) riittää nyt vilinää harrastusrintamalla, sillä Murun viikottaisten ohjattujen treenien lisäksi hallilla vietettyjä tunteja kerryttää nyt myös Pennin pentukoulu sekä agilityn jatkoryhmän parituntiset sessiot, joihin olen tullut värväytyneeksi avuksi apukouluttajaksi auttamaan vasta-alkajia uuden harrastuksen parissa. Hauskaa! Kyselin Pennille myös pentutokopaikkaa, mutta se selviää vasta myöhemmin. Tässä sitä oltaisiin siis hallilla neljänä iltana viikossa, jonka päälle tulee vielä Murun kisat ja ulkopuolisten kouluttajien järjestämät extratreenit. Aikamoista.
Ja niistä kisoista: me käydään lauantaina kokeilemassa onneamme kahdella startilla. Seuraavana viikonloppuna on taas kisat. Metsästetään viimeistä nollaa, jos vielä tämän vuoden puolella saataisiin kaikki kolme kasaan!