Kuuden nollan putki

Otsikkokin kertoo: käytiin eilen kisaamassa Murun kanssa BATin järjestämissä kisoissa Vantaalla, jossa meidän neljän nollan putki muuttui kuuden nollan putkeksi. Päivän saldo: tuplanollat tuplavoitoilla, yliaikaa 4 sekuntia, pillipelkoa ja ristiriitaisia tunteita.

Aamulla käytiin Pennin kanssa Nina Franzin vetämissä pentuagilitytreeneissä. Ollaan nyt harjoiteltu kaikenlaista kivaa yhteistä tekemistä pennun kanssa ja kivan puuhailun varjolla vähän otettu myös agilityn alkeita - suoraa ja vähän mutkempaakin putkea, eteen lähetyksiä, luoksetuloja, siivekkeen kiertämisiä sekä pieniä ohjauskuvioita, joista viimeisimpinä sylkkäri, päällejuoksu ja saksalainen käännös. Pennillä on superhauskaa treeneissä ja se saa harjoittelun ohella myös hyvää sosiaalistamis- ja häiriötreeniä ison penturyhmän ansiosta. Penni on niin reipas pieni menijä. Se keskittyy hienosti kaikkeen yhteiseen tekemiseen ja on aina innolla kaikessa mukana. Ajelin pennua väsyttäneistä treeneistä suoraan noutamaan Murun, jonka kanssa suunnattiin kisapaikalle jo hyvissä ajoin.

Muru oli oma reipas itsensä viimeisten ykkösten ratojen aikana, mutta luokan ja tuomarin vaihtuessa se alkoi taas säikkymään aiempaa terävämpää pillinvihellyksen ääntä. Me kisattiin onneksi ensimmäisinä, joten Muru ei ehtinyt kuulla kuin meidän oman vuoromme alkamisen merkiksi vihelletyn äänen. Se säpsähti samantien, kun istutin sen lähtöön ja tiesin, että tässä sitä taas mennään.
Juostiin (tai voiko sitä edes juoksemiseksi kutsua) kuitenkin nollarata kolmen sekunnin yliajalla. Ihanneaika oli aika matala, 43 sekuntia, eikä siihen yltänyt mineistä tai medeistä yksikään nollakoirakko. Kyllä meidän ajasta olisi kuitenkin kevyesti saanut sekunnin jos toisenkin pois, jos Muru olisi pistänyt töppöstä toisen eteen tai olisi ollut vähemmän poissaoleva. LUVAa ei siis irronnut, mutta otettiin radalta voitto. Ei se voittokaan kuitenkaan miltään tunnu, kun koira tärisee suupielet vaahdossa heti radalta päästyään ja säpsähtähtelee kieli sinisenä kauhuissaan radan ulkopuolella. Laitan teille nyt kuitenkin videot nähtäväksi, vaikka ne onkin aika kamalaa katsottavaa.


Mini2 A-rata

Oli meidän onni, että kisattiin A-radalla ensimmäisinä. Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi rata ja jaloissa pyöri tiukasti häntäänsä koipien välissä pitelevä Muru. Ärsyynnyin siihen liian tuttuun näkyyn ja purin hammasta yhteen syöttäessäni nakkia hätääntyneelle koiralle. Vein sen pois hallista autoon odottamaan toista vuoroaan, sillä sen paniikki ei ollut taantuakseen. Se olikin ihan hyvä päätös, sillä toisen radan alkaessa hain Murun autosta, pyörähdin sen kanssa ulkona kierroksen hallin ympäri ja mentiin suoraan radalle omalle vuorolle. Muru kerkesi taas kuulla vain yhden pillinvihellysäänen, jätin sen lähtöön ja otin muutaman sekunnin taputtaakseni kannustavasti sen kylkiin. Se nousi kuin siirapista antaessani sille luvan lähtöön, mutta nousi kuitenkin. Kipitteli menemään koko radan loppuun jälleen hieman poissaolevassa mielentilassa minun vetäessäni ja kannustaessani sitä perässäni.

Istuskellessamme Riitan kanssa hallissa koirien odottaessa autossa, listattiin ainoita mieleen tulevia positiivisia asioita päivästä. Sanoin juuri ennen kuin hain Murun autosta, että "onneksi ei sentään ollut sekunnista kiinni" viitaten Murun aiempaan reilulla kolmella sekunnilla ihanneajan ylittäneeseen rataan.


B-rata

Ei ollut sekunnista kiinni seuraavakaan rata. Ihanneaika ylitettiin B-radalla 0,66 sekunnilla. 0,66 sekuntia. Käytin Murun jäähkällä ja vein sen autoon, jonka jälkeen kävi ilmi, että me oltiin otettu ensimmäinen sija siltäkin radalta! Jos tästä päivästä olisi saanut pikakelattua pois neljä sekuntia, me oltaisiin kolmosissa. Mutta enpä tiedä olisinko halunnut tämän näköisillä radoilla kolmosiin noustakaan. Siinä listaan siis yksi positiivinen asia. Vaikka kai niistä nollavoitoistakin pitäisi olla tyytyväinen. Ja kyllä olenkin. Olisi kauheaa saivartelua olla suupielet rutussa näin hienojen tulosten jälkeen. Vaikka kyllä Murun pelkotilat taas sai aivonystyrät raksuttamaan. Koiran vieminen autoon auttoi, mutten tiedä saako siitä lopullista ratkaisua tähän hommaan. Tai että onko sellaista ratkaisua ollenkaan. Kai se on hyväksyttävä, että Murulla on hyvät ja huonot hetkensä ja että sen heikkoudet tulevat aina kumpuamaan jossain määrin tälläisissä tilanteissa - oli se sitten suupielet vaahdossa tärisemistä, epäluuloa radalla tai vauhdin puuttumista. Homma pysyy jännittävänä, kun ei koskaan tiedä, minkälaatuinen pilli sillä radalla seisovalla tuomarilla on ja kuinka antaumuksella siihen vihelletään. Toinen positiivinen seikka. Tai oikeastaan kolmas, olihan vielä ne nollavoitot.

Illalla nukkumaan mennessäni mietin mitä olisi voinut tehdä toisin. No, aika paljonkin. Liikkuva lähtö koiran kanssa olisi nopeuttanut ja ehkä reipastuttanut koiran menoa kummallakin radalla ja olisin voinut itse edetä kovempaa epävarmasta koirasta huolimatta. Takana tulosten kannalta hieno päivä, onhan meillä nyt sentään kuuden peräkkäisen nollan putki takana ja meidän ensimmäiset luokkavoitot. Ei todellakaan mikään itsestäänselvyys. Onhan näistä oltava tyytyväinen, älkääkä luulkokaan etten olisi läväyttänyt leveää hymyä kotiin palatessa hienojen palkintojen kanssa. Tai etten olisi ikionnellinen siitä, että näen jopa panikoituneessa Murussa eroa entiseen. Sillä ei käynyt mielessäkään karata radalta, vaikka kauhuissaan olikin. Heti astuessaan ulos hallista, se rentoutuu ja voin huoletta päästää sen jo parkkialueella irti jäähdyttelemään mennessä ilman pelkoa, että se säntää hallista niin kauas kuin suinkin pääsee. Ollaan me tultu pitkä matka ja tehty työ on ollut kaiken arvoista. Pientä takapakkia nyt saikin jo odottaa. En usko, että Murulle jäi tästä päivästä kovin huono mieli - ei siis jäänyt minullekaan. Katsellaan taas seuraavissa kisoissa, kuinka Muru reagoi kisapaikkaan ja -hälinään. Ja millainen pilli seuraavalla tuomarilla on taskussaan.