Välillä on hankalaa olla trio

Tehtiin viikonloppuna pitkästä aikaa kierros Haltialassa Riitan ja koirien kanssa. Tuntuu, kuin edellisestä kierroksesta olisi kulunut pidempikin tovi, sillä oikeastaan vasta nähdessäni Pennin Fiiliksen rinnalla huomasin todella, miten se onkaan tässä välissä ehtinyt venähtää. En pysty itsekään olla hämmästelemättä, kuinka ällistyttävän nopeasti aika taas tuntuu valuvan. Kohta on joulukuu. Joulukuu! Tänäaamuna koirilla oli kevyt askel vasta maahan pudonneella lumikerroksella. Viikonlopun kuvissa puolestaan on vielä kuin kesä.

Muru pääsi kuin varkain aloittamaan juoksunsa. En ollut onneksi ehtinyt maksaa ilmoittautumisia vuoden viimeisiin agilitykisoihin. Tällä kertaa ne juoksut pääsivät yllättämään. Suuremmin vieläpä kuin ensilumi autoilijan. Kuten luntakin, olisin normaalisti varmaankin osannut jo odotella niitä näille kieppeille, mutta nyt olin välttynyt niiltä tyypillisimmiltäkin vihjeiltä. Se on ollut jostain käsittämättömästä syystä mahdottoman turvoksissa ja olin miettinyt pääni puhki mistä se olisi voinut johtua. Ruokaa se ei ole saanut mitenkään tyypillistä enempää tai liikuntaa vähempää. Treeneissä se on ollut aavistuksen ponneton. Pennille äkäinen. No juoksut. Muru on kieltämättä saanut vähemmän huomiotani - puolet aiemmin saadusta huomiosta on nyt perinyt Penni. Ellei enemmänkin. Pentua täytyy olla viemässä tunnin välein pihalle ja syöttääkin neljästi päivässä. Ja saa se kahdenkeskistä laatuaikaakin kahdesti viikossa pentutreenien muodossa. Murun jättäminen kotiin Pennin treenien ajaksi ei tuntunut helpolta ensimmäisellä kerralla, eikä ole helpottunut viikkojenkaan kuluessa. En ollut koskaan ajatellut kahden koiran omistamisessa tätä puolta. En pidä siitä. Onko pentu vienyt huomioni oikeasti niin, etten ole huomannut Murun juoksuja ennakoivia ilmiselviä merkkejä? Voi Muru. Minun Muruni. En voi uskoa sitä.

Pennin jättäminen kotiin on miljoonasti helpompaa, mutta käytännöllisempää on usein ottaa se mukaan. Oli se sitten häkissä kuuntelemassa meidän treenejä tai lenkillä riekuttamassa Murua. Murua sen sijaan on turhaa ottaa mukaan pentutreeneihin häkkiin istumaan. Me ollaan Murun kanssa oltu niin ehdoton kaksikko, että trioksi muotoutuminen on ollut psyykkisesti aika omituista. Nyt minun pitäisi jakaa aikani ja huomioni kahdelle, vaikka se aiemmin oli keskittynyt niin Muruun. Harjoitellessamme Pennin kanssa pentutokon kotiläksyjä, Murun mielenkiinto herää tuttuun naksuttimen ääneen ja se kömpii sohvalta seuraamaan Pennin touhuja. Penni saa harjoitella juttunsa ja lopuksi pyydän Murua istumaan, tekemään bravuuritemppunsa ja annan sille säälinamin. Naureskeltiin Riitan kanssa, kuinka Murusta on tullut niin nössykkä. Inhimillistäisin sitä aivan liikaa, jos kuvittelisinkaan sen murehtivan näitä asioita samalla tavalla kuin minä. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, kuinka pennun tulo on vaikuttanut minun ja Murun väliseen suhteeseen. Muru on elämäni koira, mutten ole tainnut viimeaikoina antaa sille arvoa. Haltialan pelloilla se kuljeskeli nenä maata viistäen tyypilliseen tapaansa pienessä punaisessa sadetakissaan nuorempien kirjaimellisesti juostessa sen yli. Seitsemästäkymmenestä otoksesta kahdeksaan oli ikuistettu pieni sadetakkinen koira. Kolmesta niistä punainen sadetakki näkyi vaimeasti taustalla.



Tämäkin varmaan pitäisi luokitella kategoriaan Hömppää. Taidan olla ihan hölmö miettiessäni näitä juttuja. Olenkin. Eihän Murukaan niillä rasita päätään tai tunnu muutenkaan olevan mitenkään erityisen tyytymätön. Päinvastoin, se on tuntunut olevan niin tyytyväinen oloonsa saadessaan koiraseuraa.
Tänään lähdetään kuitenkin pitkälle iltalenkille. Minä ja Muru.